Tämä kaikki on hetkittäin aivan järjetöntä.
Menen nukkumaan aikaisin mutten saa unta. Mietin töitä ja valvon, kello on kymmenen, puoli yksitoista, yksitoista ja niin edelleen, ja minä valvon. Vauva herää yhdeltä, annan tutin, ja minä nukahdan. Vauva herää kahdelta, olen aivan pöpperössä, imetän vauvan vaikka olen päättänyt etten, vauva nukahtaa ja minä valvon. Vauva herää kolmelta, annan tutin ja nukahdan. Vauva herää viideltä, imetän taas, vauva nukahtaa ja minäkin, herään tytön ääniin puoli seitsemältä, vauva herää seitsemältä.
En tiedä miten tässä taas näin kävi. Ehkä tämä yö oli vain poikkeus. Rukoilen että se oli vain poikkeus.
Juon kahvia silmät ristissä, hartiat jumissa.
Mutta tänään saan lähteä kirjastoon tekemään töitä koska on jätettävä käsikirjoitus kustannustoimittajalle, tai oli jätettävä jo viikko sitten mutta nykyään minä pyydän lisäaikaa oikeastaan kaikkeen, myös siihen kolumniin joka on tehtävä heti tämän jälkeen.
Vien tytön päiväkotiin ja kävelen bussipysäkille. Kaikkialla on vain aikuisia ihmisiä. Katson heitä ja mietin miten onnekkaita he ovat, saavat mennä joka päivä itsekseen töihin, kaupungille, aamiaiselle, minne lie. Mennä vaan, ihan yksin.
En tietenkään voi tietää minne he ovat menossa ja miksi tai miten onnekkaita he ovat, vaikka olisivat kuinka onnettomia, mutta onnekkailta he minusta näyttävät, vapailta.
Istun kirjastossa kolme tuntia enkä nosta katsettani koneen ruudusta kertaakaan. Saan käsikirjoituksen käytyä läpi, lähetän sen. Kustannustoimittaja vastaa, kiitos, mahtavaa, nyt lepäät. Alkaa itkettää, helpotus ja väsymys iskevät yhtä aikaa.
Otan vessassa kuvan itsestäni, muistoksi, muistutukseksi.
Bussissa luen tekstin,
She and I were giving each other the only thing we truly have to offer: our time. We were going to give each other the living minutes of our life,
alan itkeä, en ihan tiedä miksi, ketä tätä lukiessani ajattelen.
Kotona odottaa mies ja vauva. He ovat hyvällä tuulella, astiat on tiskattu ja päiväunet nukuttu. Vauva nuolee lautalattiaa ja pörisee, mies lähtee töihin, minä syön lounasta. Jos laskisin otsani pöytää vasten saattaisin nukahtaa.
Jos tästä kirjasta tulee huono minä en koskaan enää kirjoita mitään.
Jos koskaan enää olen äitiyslomalla, mitä en todellakaan usko, en kirjoita silloin yhtä ainoaa kirjaa.
Helmi Kekkonen 