Mieltä kiihdyttäviä, unohdettuja yönaisia löytyy aina vain lisää, ja päässäni risteilee yhä laajeneva verkosto eri vuosisadoilla ja maailmankolkissa eläneitä naisia. He ovat maryja, kareneita, idoja, nellieitä, marthoja, alexinoja, sofonisboja, battistoja – he ovat kirjailijoita, taiteilijoita, tutkimusmatkailijoita, masentuneita vanhapiikoja, sotakirjeenvaihtajia, renesanssiylimysten vaimoja.
He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota, elämän tarkoitusta – nykyään valvon yön heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä.
Mia Kankimäen kirjan idea on lähes huumaavan ihana. Mennyt aika täynnä kiehtovia, rohkeita, tavallisia, älykkäitä, hauskoja, itsepäisiä ja upeita naisia, joiden tarinat ovat unohtuneet, tai joiden tarinaa ei ole koskaan edes kerrottu. 1500-luvulla eläneitä kuvataiteilijoita, 1800-luvulla eläneitä tutkimusmatkailijoita, 1900-luvulla eläneitä kirjailijoita. Ihan tavallisia naisia jotka ovat tavalla tai toisella murtautuneet ulos odotetusta, vaaditusta ja/tai hyväksytystä tavasta elää naisen elämää. Olleet perustamatta perhettä ja lähteneet. Kasvattaneet lapset ja sitten lähteneet. Hoitaneet vanhempansa ja veljiensä perheet ja sitten lähteneet. Perustaneet perheen ja luoneet siinä samalla taidetta, öisin, varhain aamulla, synnytysten välissä. Päättäneet kirjoittaa matkakirjoja ja lehtijuttuja, lähteneet parantuakseen masennuksesta tai päänsäryistä, lähteneet koska mikään muu ei ole tuntunut miltään, maalanneet koska on ollut pakko maalata.
Jos haluat matkustaa, lähde. Pummaa. Pihtaa (rahassa, mutta muuten vain jos itse haluat). Kirjoita. Nuku pöydän alla. Tee mitä tahansa, jotta voit tehdä sitä mitä haluat. Syö mitä tarjotaan. Älä välitä muiden mielipiteistä. Ole aivan saamarin reipas.
Kankimäki itse on nelikymppinen, lapseton, yksin elävä kirjailija, joka asuu vanhempiensa vintillä tai pienessä yksiössä Kalliossa, on taipuvainen masennukseen ja kärsii kotimaan kaamoksesta, janoaa ja pelkää seikkailuja, on yhtä aikaa todella rohkea ja epävarma. Läpi kirjan, yönaisten rinnalla, kulkee hänen oma tarinansa, mietteensä siitä mitä ylipäätään nelikymppinen, lapseton nainen tässä ajassa voi ja saa tehdä, voiko hän olla tekemättä työtä ja vain matkustaa, olla perheetön ja onnellinen, astua tuntemattomaan ja olla vapaa, kirjoittaa.
Kirja on jaettu kolmeen osaan: ihanan ja aina yhtä kiinnostavan, ristiriitaisen, älykkään ja yksinäisen Karen Blixenin Afrikkaan, tutkimusmatkailijoihin ja taiteilijoihin. Blixenin elämä ja työt ovat minulle tuttuja, mutta Kankimäki onnistuu myös paljastamaan uutta. Tutkimusmatkailijanaisten elämäntarinat ovat paikoin aivan uskomattomia, ja minulle täysin tuntemattomia, kuten 1800-luvulla elänyt Isabella Bird, joka kiersi yksinään koko maapallon, kulki seuduilla joille ei ollut edes karttaa, ratsasti Havaijilla ja kiipesi Kalliovuorilla, tai samaan aikaan elänyt Mary Kingsley, joka matkusti Länsi-Afrikan viidakoihin ja ystävystyi ihmissyöjäheimojen kanssa, miten mahtavia nämä naiset olivatkaan, pukivat korsetit ylleen, pakkasivat laukkunsa ja lähtivät, matkustivat, etsivät, sairastivat, rakastuivat, kulkivat, olivat pitkiä aikoja ilman ruokaa ja juomaa, kaiken tämän ihan yksin, seurasivat sitä sisäistä vaistoa ja paloa joka ei jättänyt heitä rauhaan,
ja taiteilijat, heidän vimmansa ja visionsa, oli kyse sitten 1500-luvun Italiasta tai 1900-luvun Japanista,
miten vaivatonta näihin todellisiin ja silti niin ihmeellisiin tarinoihin on vain kadota, miten hienon, tärkeän ja valtavan työn Kankimäki on heitä etsiessään ja heistä kirjoittaessaan tehnyt, miten raikkaasti päättänyt rikkoa tietokirjallisuuden, matkakirjallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden rajoja, rakentanut omanlaistaan kirjallisuutta.
Mutta,
kaikesta tästä huolimatta minä en kuitenkaan innostu kokonaisuudesta ihan niin kuin haluaisin.
Ja kyllä, tiedän olevani ehdottomasti vähemmistössä, kirja kun on valloittanut lähes koko lukevan lähipiirini ja kaikki muutkin, herättänyt jopa hurmoksen kaltaista olotilaa. (Tähän mennessä tiedän vain yhden joka jakaa omat tuntemukseni.) Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, ovathan nämä yönaiset hurjan inspiroivia ja lohdullisiakin, että kuka tahansa voi milloin tahansa vain lähteä ja muuttaa elämänsä suunnan ihan kokonaan, mutta kerronnaltaan ja sävyltään tämä ei vaan osu.
Kankimäki kirjoittaa sujuvasti mutta harmillisen toisteisesti, ja minun makuuni liian runsaasti, olisin tiivistänyt tästä ainakin sata sivua. Suurin haaste on kuitenkin Kankimäen äänessä, johon en pystynyt samaistumaan. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että minulla on perhe ja lapsia enkä osaisi kuvitellakaan mitään parempaa kuin olla ihan yksin jossain missä olisi hiljaista ja saisin nukkua ja kirjoittaa, ettei minulla tällä hetkellä ole energiaa haaveilla seikkailuista tai miettiä elämän tarkoitusta, vaan siitä etten missään vaiheessa ymmärrä mikä tässä oikeastaan on se ongelma. Miksi pitää koko ajan puolustella ja perustella valintaansa matkustaa ja kirjoittaa? Miksi pitää koko ajan vähätellä saavutuksiaan ja haaveitaan? Ehkä se on naisille tyypillistä, mutta silti, anteeksi vain, myös vähän raskasta kuunneltavaa.
Ja ei, en ole tässä nyt tuomitsemassa kirjailijan epävarmuutta tai arkuutta, sellaisiahan me kaikki joskus olemme, puhumattakaan rivien välistä läikkyvästä masennuksesta, mutta minun makuuni näistä aineksista ei vain synny sellaista kirkasta kirjallisuutta joka iskisi, vaan sellaista, josta jään tahtomattani ulkopuolelle. Siinä missä yönaisten tarinat vievät mennessään, ei Kankimäen oma tarina vie oikein minnekään. Matkalle on ihana lähteä, kotiin vaikea palata, siellä haastava olla. Hän nauttii sosiaalisuudesta ja on selkeästi onnellisimmillaan toisten ihmisten seurassa, mutta toistuvasti valitsee yksinolon. Kirjan kirjoittamisen ja valmiiksi saattamisen jatkuva tuskailu alkaa myös jossain vaiheessa puuduttaa kun käsissä kuitenkin on se valmis kirja. Ja vaikeinta on juuri se anteeksipyytelevä ja selittelevä sävy. Yleisesti hyväksytyn ja vallalla olevien tapojen ulkopuolella elävien, ja varsinkin naisten, täytyy varmasti yhä selitellä valintojaan, mutta en ihan usko, että matkustaminen tai kirjoittaminen nyt ketään erityisemmin tässä yhteydessä hetkauttaa, puhumattakaan perinteisen päivätyön puuttumisesta. Voin toki olla väärässäkin.
Kaiken tämän keskellä lukeminen yksinkertaisesti takkuaa koska en saa otetta Kankimäen mielenmaisemasta, en vain ymmärrä sitä, kunnes kerronta onneksi aina siirtyy yönaisiin, ja ajattelen että tämä on ihan ok, viehättyä vain toisesta osasta kirjaa. Sellaista se joskus on.
Ja sitten, aivan yllättäen, kirjan viimeiset sivut pakahduttavat, niin hienosti Kankimäki onnistuu kuvaamaan jotain hyvin tunnistettavaa ja tärkeää kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Poissa ovat anteeksipyynnöt ja selittelyt, tilalla vain kirkas ja kaunis ajatus, ja jo vain sen vuoksi olen iloinen että tämän kirjan loppuun asti luin.
Ja muistan tämän:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin.
Pelaa niillä korteilla jotka saat.
Hoida itsellesi olosuhteet, joissa pystyt elämään.
Jatka töitä. Jatka. Vielä.
Helmi Kekkonen 
”Hän nauttii sosiaalisuudesta ja on selkeästi onnellisimmillaan toisten ihmisten seurassa, mutta toistuvasti valitsee yksinolon.”
Itselleni tämä ristiriitaisuus on tosi tunnistettava. Kun asuu yksin ja on enemmän tai vähemmän aina ollut vain oma yksikkönsä niin on vaikea tasapainoilla sosiaalisuuden ja yksinolon kanssa. Muiden ihmisten läsnäolo ja jaetut yhteiset hetket todellakin tekee onnelliseksi mutta sitten on kuitenkin aina jollain tavalla ulkopuolella ja joutuu palaamaan/saa palata yksinoloon.
Ihanaa että kaikesta huolimatta luit loppuun ja se palkitsi! Mä ahmaisin tässä UB-historiikin kolmessa päivässä, ois kiva kuulla sun aatokset siitä(kin)!
TykkääTykkää
Joo, totta, ymmärrän tuon. Mulla taas varsinkin esim residenssireissuilla aivan päinvastaiset toiveet ja tarpeet kuin osallistua johonkin yhteisöllisyyteen. Ainoana (heh) poikkeuksena jos vastaan tulee joku huipputyyppi ❤
(Ja ehkä tässä hämmästelin myös sitä huimaa ehdottomuutta ettei voi edes ystävien kanssa käydä lounaalla, ja kuitenkin ahdistuu omassa kodissa eikä saa töitä tehtyä. Tavallaan toki ymmärrän, mutta tällaisen toistelu ei vaan musta ole kovin kiinnostavaa, tai niin kuin sanoin, oikein vie minnekään.)
TykkääTykkää
Mä taas ymmärrän niin hyvin tuon lounastamis-asiankin, sitä ”luomisen tilaa” vaalii ihan hulluna ja maailma on houkutuksia ja lounaita täynnä, oon limbonnu vuosia tän asian kanssa. Löysin just noista asioista paljon samaistumispintaa ja kai se teki siitä sit kiinnostavaa kirjallisuuttakin itselle 🙂
Mut kiehtovaa vertailla näitä fiiliksiä ja mielipiteitä! Ja hyvä että välillä residensseistä löytää yllätyksiäkin.
TykkääTykkää
On kiehtovaa! Ja ehkä mun työskentelytapanikin ovat tosiaan ihan erilaisia, ”luomisen tila” tarkoittaa parhaimmillaan aamun ensimmäisiä tunteja, korkeintaan kolmea. Ja nykyään lähinnä niitä puolituntisia mitä milloinkin ja mihinkin vuorkauden aikaan itselleen saa.
TykkääTykkää
Mua tavallaan tämä hurjasti kiinnostaisi, koska aihe tuntuu hienolta, mutta. Kuulun Kankimäen esikoisen kohdalla jo siihen vähemmistöön, joka ei innostunut. Ja nyt kun tätä kirjoitit, taidan ymmärtää että osin se varmasti johtuu juuri tuosta kirjoittajan äänen vieraudesta. Vähän vääränlaisesta epävarmuudesta?
Tyynynaluskirja kirjana ja listoina kiinnosti hurjasti, samoin se vimmainen innostus, joka saa lähtemään kirjan vuoksi Japaniin asti, elämään aivan uudella tapaa, mutta silti itse kirja on yksi puuduttavimmista, joita olen lukenut. Ja siksi epäilen vahvasti, ettei tämäkään minulle olisi. Mutta ehkä olen jonain toisena päivänä taas toista mieltä, ja huomaan tätä lukevani. Tai kuuntelevani, olen jotenkin ajatellut, että tämä voisi toimia lenkkiseurana myös äänikirjamaisemissa!
TykkääTykkää
Mä yritin aikoinaan aloittaa sitä esikoista mutta jäi kesken, en enää muista tarkkaan että miksi, mutta ehkä se oli siinäkin se ääni. Eräs kommentoi instassa, että juuri se epävarmuus teki kirjasta helposti lähestyttävän, eli makuasioitahan nämä tosiaan on.
Ja äh, unohdin tuohon tekstiin laittaa (kun se muutenkin oli jo niin pitkä), että kuuntelin tästä noin puolet äänikirjana ja se ei kyllä yhtään auttanut asiaan, lukijan ääni oli miellyttävä mutta jotenkin niin lapsekas/pehmeä, että ainakin mulle vaan korosti sitä anteeksipyytelevyyttä, ja kuulema lopussa vieraskielisten sanojen ja nimien ääntymykset menevät ihan miten sattuu, eli suosittelen lukemaan jos tähän joskus tartut. Olisi kyllä ihana kuulla sun ajatukset!
TykkääTykkää
Minulla on nyt vielä viimeiset sivut meneillään, mutta on jo ihan mahdollista sanoa, että olen hullaantunut tästä kirjasta ja yönaisista! Vaikka minun on silti pakko myöntää, että vaikka lukukokemukseni onkin ollut pääosin erittäin koukuttava, niin silti saan kiinni myös tuosta liiallisen toisteisuuden ajatuksesta. Mutta minusta kaikki kirjoittajan omat ristiriitaisuudet ja epävarmuus tekivät kirjasta inhimillisen, onhan ”kiltin tytön syndrooma” osuva aihe naisista kertovassa teoksessa. Että en minä vaan ne muut, tässä kunhan nyt jotain puuhastelen. (Voin myös samaistua tähän, joten ehkä siksikin suhtauduin kriiseilyyn ymmärtäväisesti.) Ja sitten lopputuloksena onkin näin upea kirja. Minusta se vain lisää sitä voimaannuttavaa fiilistä loppusivuja kohti ja alleviivaa, että miten turhaa se oman työn jatkuva epäily on.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olen kuullut monelta ystävältäni juuri näitä samoja ajatuksia, ja onhan tämä nyt varmasti ollut yksi syksyn suosituimmista kirjoista. Ja ymmärrän tuon kiltin tytön syndrooman, se ei nyt vaan minua tällä kertaa puhutellut. Mutta paljon ajatuksia tämä herätti, ja se on aina hyvä!
TykkääTykkää
Mulla oli hyvin samanlainen lukukomenus kuin sulla Helmi. Tässä kirjassa oli niin paljon ihanaa sisältöä, mutta samalla se oli vähän rasittava, kirjailijan jatkuva epävarmuus alkoi jo ennen puolta väliä ärsyttää ja meinasi jäädä koko kirja kesken. Varsinkin kun siinä usein toistettiin sitä ”ole reipas” ohjetta. Tykkäsin tosi paljon Kankimäen ekasta kirjasta, siinä jotenkin annoin sen epävarmuuden anteeksi. Mutta ihan samoin, loppuosasta taas nautin kovasti. Ja niin, eihän nää meidän henkilökohtaiset kasvutarinat aina sovellu lukijaystävälliseksi draaman kaareksi, mutta mietin usein että voi kun editori olis pistänyt tiivistämään. Rohkeudesta Mialle kaikki pisteet, hän on ihana tyyppi ja tehnyt mielettömän työn! Ja vaikka minulla on perhe, niin voin monella tapaa samaistua Kankimäkeen hänen kiinnostuksen kohteidensa ja ajatusmaailmansa kautta, ihan yönainen itsekin!
TykkääLiked by 1 henkilö
Lyydia, hauska kuulla että samankaltainen kokemus, tuota ”ole reipasta” myöten, meinasi ihan mennä hermo. Ja aivan samaa mieltä editorien suhteen, niin monesti pitäisi uskaltaa vaan tiivistää ja karsia. Tosin, voihan olla että tässäkin on tekstiä ollut 600 sivun verran ja tiivistetty jo tähän asti. Ja sitten sekin on makuasia, monet myös rakastavat runsautta ja rönsyjä loputtomiin. Mutta Yönaiset olivat kyllä ah!
TykkääTykkää
Minä kuuntelin Kankimäen molemmat kirjat tänä syksynä. Moneen kertaan kuunnellessani mietin, että toimivat minulle varmaan paremmin näin kuin itse luettuina. Luen edelleen mieluiten paperikirjoja, mutta etenkin autofiktiota on kiva kuunnella.
Olen myös vähän huono jaksamaan historiallista kerrontaa, vierasperäisiä nimiä ja vuosilukuja paperilta luettuna (ehkä koska opiskelin kirjallisuutta ja politiikan tutkimusta ja hohhoijjaa…), mutta kun joku toinen puhuu ne minun korvaani, ne muuttuvat mielenkiintoisiksi.
En samaistunut Kankimäen kirjoissa juuri mihinkään. Sekä Mia piirteineen, matkustushaluineen ja elämäntilanteineen että Sei ekassa kirjassa ja yönaiset tokassa tuntuivat kiehtovilta lähes yksinomaan siksi, koska kaikki se on minulle niin vierasta ja eksoottista.
Esimerkiksi ”kiltin tytön syndroomasta” minulla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta, mutta ajattelin, että onpa mielenkiintoista kuulla, millaista se voi olla.
Ja huh, yönaisten tarinat olivat kyllä ravistelevia – ja ravitsevia!
Itse lukiessani rakastun yleensä tarinoihin ja henkilöihin, joista löydän vahvoja yhtenäisyyksiä omaan ajatteluuni ja elämääni. Mutta kuunneltuna innostun näköjään toisenlaisestakin. Muun muassa Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli aivan superhauska kuuntelukokemus. Ja sujuvasti kuuntelin jossain väsymyksen tilassa jopa Eve Hietamiehen Hammaskeijun, vaikka lukemaan sitä tuskin olisin alkanut.
Valikoin edelleen tosi tarkkaan, mitkä kirjat luen ja mitkä kuuntelen. Esimerkiksi Anni Kytömäen Kultarintaa tai Katja Kallion Seiliä en olisi mistään hinnasta halunnut kuunnella. Ne piti lukea paperilta, virkkeissä viipyillen.
TykkääTykkää
Minua ärsytti se, että tässä ikäänkuin suurennellaan oman valinnan radikaalisuutta. Ei nykymatkustelijasta saa millään noiden 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden kaltaista rohkeaa seikkailijaa.
Toinen asia, johon myös minä suhtaudun kriittisesti on taiteilijana elämisen mystifioiminen, sulkeutumisen tarve yms.
Residenssikuvaukset ovat hyviä. Karsimalla tästä tasokkaasta teoksesta olisi tosiaan saatu erinomainen.
TykkääTykkää
Minustakaan nuo matkat eivät olleet radikaaleja, eivätkä tosiaan yönaisten kaltaisia, mutta koin kirjailijan kuitenkin myös rohkeaksi, ja minusta hänen valintansa olivat paikoin myös innostavia, niin monin tavoin voi elää ja työskennellä.
Sulkeutumisen sen sijaan ymmärsin hyvinkin, itse kaipaan jatkuvasti hiljaisuutta ja yksinoloa enkä pystyisi saattamaan yhtään kirjaa valmiiksi ilman muutamaa täysin eristäytynyttä jaksoa, enkä pidä sitä mystisenä vaan enemmänkin hyvin arkisena osana tätä työtä, se on ikään kuin sen ehto, ainakin osalle meistä.
TykkääTykkää