joulukuu

 

Rakastan tätä pimeää ja kylmää,

erityisesti näitä vuoden viimeisiä viikkoja kun aamuisin on vielä kymmeneltäkin hämärää, kun ilta tuntuu alkavan kolmelta,

kun taivas on vuorotellen musta ja sininen ja talot piirtyvät vakaina sitä vasten, ikkunoista hehkuu valoja,

on rauhallinen, turvallinen olo.

En nuku paljon mutta syvemmin, jaksan keskittyä asioihin. Ajattelen kokonaisemmin kun maailma kohisee vähemmän.

Tiedän, että tämä jatkuva hämärä on monelle vaikea, en ole ehkä koskaan ymmärtänyt miksi, ehkä olen tullut sillä tavalla sokeaksi.

 

Olen lukenut joka päivä ja ilta.

Tällä hetkellä loppusuoralla on Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi, josta kirjoitan pian kunhan tiedän miten, niin sanattomaksi se monin tavoin saa, Erkka Mykkäsen Something Not Good ja Rachel Cuskin Ääriviivoja,

pystyn pitkästä aikaa lukemaan keskenään täysin erilaisia kirjoja ja ääniä, mieleni ei ole samalla tavalla hidas kuin kesällä tai solmussa kuin syksyllä.

 

Kaipaan elokuvia jatkuvasti, välillä niin paljon että tekee melkein kipeää, ja lopulta katsoimme yhden, kolmelle illalle jaettuna mutta silti, Netflixistä löytyvä Private Life oli hieno, hauska, koskettava ja tarkka kuvaus nelikymppisen pariskunnan haaveista saada lapsi,

niinä kolmena iltana ennen nukahtamista mietin New Yorkia, rakkautta ja perhesiteitä, kaikkea muuta kuin omia pieniä suuria murheitani, oli onnellinen olo.

Olemme katsoneet tanskalaista sarjaa Huuto syvyydestä, jonka toinen kausi on ensimmäistä parempi. (Rakastan muutenkin kaikkea tanskalaista, haluaisin ehkä olla tanskalainen.) Katsoimme myös House of Cardsin viimeisen kauden, jonka idea oli hyvä mutta toteutus todella sekava, viimeinen jakso jäi viikkoja sitten kesken, ehkä nukahdimme silloinkin, emmekä ole vieläkään katsoneet sitä loppuun, tuskin koskaan katsommekaan.

Olen kirjoittanut joka päivä, käsikirjoitus hioutuu, hitaasti mutta sivu kerrallaan. Joka toinen päivä pelkään, että aika loppuu kesken, mutta sitten aina vain avaan koneen ja päätän ettei se lopu. Mietin joka päivä sitä hetken kun on valmista. Se on sekä petollista että pakollista.

 

Vauva kasvaa vauhdilla, ryömii, istuu ja hytkyttää peppua musiikin tahdissa, laittaa suuhunsa kaiken mitä löytää, on vallaton ja ihana.

Tyttö odottaa joulua, ei ihan tiedä mikä on totta ja mikä ei, mutta ainakin vielä valitsee uskoa vähän ihmeelliseen.

Olemiseni on käpertynyt sisäänpäin, en ole käynyt pikkujouluissa enkä muutenkaan oikein missään, en malta tinkiä unesta enkä kirjoittamisesta yhtään. Toivon, ettei se tee minusta huonoa ystävää.

 

Vähitellen mieli alkaa myös jo kääntyä ensi vuoteen, muutoksiin, murroksiin,

uusiin taloihin ja huoneisiin,

hetkiin ja ääriviivoihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s