2018

 

Nämä muistan: raskaus, synnytys, toinen lapsi, Johannes Anyuru, katoavat tutit, Elizabeth Strout, liian kuuma kesä, kaunis syksy, Nanette, valvotut yöt, Maggie Nelson, rakastettava pimeä, pieni kirkas ääni joka sanoo: kah!

 

Vuosi sitten vaapuin kohti joulua ja uutta vuotta maapallomahani kanssa, laskin vielä edessä olevia päiviä ja viikkoja malttamattomana, tein töitä ja olin levoton,

kirjoitin kirjaani, olin niin täysi raskaudesta,

kaikin tavoin poksahtamaisillani,

kunnes pikku mummomme syntyi maaliskuun alussa, lauantailapsi,

olin pelännyt synnytystä niin paljon ja sitten kaikki menikin hienosti ja vauhdilla, yhtäkkiä hän oli siinä niin kuin olisi aina ollutkin,

kävin suihkussa, harjasin hiukset, tunsin oloni valmiiksi.

Väsymys iski hurjana vasta illalla, silti valvoin hänen vierellään läpi yön ja seuraavankin, vain lyhyesti torkahdellen, miten olisin voinut nukkua, hän oli niin pieni ja täydellinen.

 

Ja sitten meitä olikin neljä ja tuli kevät, helpompi kestää kuin yksikään kevät sitä ennen, tyttö kasvoi, vauva nukkui hyvin ja minä kirjoitin.

Tuli varhaisia helteitä ja päiväunien täyttämiä sadepäiviä, tuli kesä,

pääsin taas festareille ja juhlimaan, vauva oli tyyni ja ihana, tyttö oppi uimaan.

 

 

Muistan kylmänsateisen, onnellisen juhannuksen, ja sen jälkeisen loputtoman järjettömän kuumuuden, hikiset imetyksen täyttämät yöt kun ajattelin että kuihdun,

hullun ja ihanan matkan Tukholmaan,

 

 

Tuli syksy ja unet muuttuivat levottomiksi, nukuin muutaman tunnin yössä, tein töitä joka päivä, väsymys kerääntyi ja kasvoi, rutisti hartioita ja mieltä, lopulta olin aivan poikki,

aloitimme unikoulun ja vähitellen alkoi helpottaa, tuli öitä kun sain nukkua viisikin tuntia putkeen,

jaksoin taas kirjoittaa ja olla, varovasti uskoa että kirjani valmistuisivat, eikä minun tarvinnut tehdä kaikkea yksin, vierelläni niin lahjakkaita ja ihania naisia.

Tuli joulukuu, vauva oppi ryömimään ja istumaan, tyttömme osallistui Lucia-kulkueeseen, olin pakahtua rakkaudesta, minun pieni palleroni siellä, kiharat hiukset ja vaalea mekko, menneet vuodet tuntuivat humisevan ympärillä, erityisesti tämä viimeinen jonka aikana niin moni asia muuttui ja löysi paikkansa.

 

Ei ole yksikään vuosi mennyt näin nopeasti, ollut näin täysi ja hiljainen yhtä aikaa.

En ole koskaan elämässäni ollut yhtä väsynyt, muuttanut ja perunut suunnitelmia yhtä usein, pysynyt vain kotona koska mitään muuta en yksinkertaisesti ole jaksanut edes ajatella, katsellut maailmaa niin haaleissa väreissä.

Emme ole koskaan mieheni kanssa riidelleet yhtä paljon, en ole koskaan rakastanut häntä syvemmin.

En ole koskaan tuntenut sellaista onnea kun katsellessani tyttöjäni, hehkuvia ja nauravia, siskoksia, meidän tekemiämme.

 

Uskon, että tänä vuonna on saanut alkunsa moni sellainen yhteiskunnallinen dialogi, jonka jäljet näkyvät kauan ja kauas, että vihdoin seksuaaliseen häirintään ja väkivaltaan liittyvä häpeä on siirtymässä niiden harteille joiden se kuuluukin kantaa, että suunta on oikea ja hyvä.

On, vaikka yhä edelleen löytyy heitä, jotka jaksavat ajatutua näinkin tärkeässä keskustelussa sivuladuille, jankuttaa siitä miten kurjaa se on kun naisia ei enää uskalla kehua ja voi voi saako nyt ketään enää edes halata ja aijai kun tulee niin paha mieli kun valkoista heteromiestä lyödään kuin vierasta sikaa. Kyllä uskaltaa (jos on aivan pakko, naiset eivät sitä kaipaa), kyllä saa (koska sen kyllä ihan jokainen järjellä varusteltu ihminen ymmärtää että onko se kyseisessä tilanteessa ok vai ei), eikä lyödä, se vaan saattaa tuntua siltä kun saavutetuista eduista on luovuttava.

Minja Koskela kirjoitti tästä hienosti jo helmikuussa.

Tämä on oikeasti aivan helvetin yksinkertainen juttu: flirttailua ei voi sekoittaa seksuaaliseen häirintään tai väkivaltaan koska niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ja käyttäydytään tästä eteenpäin kaikki niin, että kunnioitetaan toista ihmistä. Siinä se.

 

Olen tämän vuoden aikana siirtynyt lähes kokonaan kasvisruokavalioon, kalaa syön muutaman kerran viikossa. En voisi enää kuvitellakaan syöväni punaista lihaa; en halua, ei tee mieli.

Olen vihdoin alkanut kierrättää oikein kunnolla, muovia myöten.

Olen ostanut uutena talvitakin- ja kengät, farkut ja kesällä mekon jossa saatoin imettää, ja tytölle talvikengät, kaiken muun olemme saaneet tai ostaneet käytettynä.

En ole lentänyt minnekään.

 

Voisin tehdä paljon enemmänkin, mutta ainakaan näillä valinnoillani en pahenna tilannetta.

 

Tarvitsemme suuria tekoja ja mahdollisimman vihreitä päätöksiä ennen kaikkea yhteiskunnallisella tasolla, mutta uskon, että myös pienillä teoilla on merkitystä, jotta voimme jättää lapsillemme mahdollisen maailman. En suostu uskomaan, ettei toivoa ole.

Mieleen painui muutama viikko sitten lukemani lainaus Edmund Burkelta,

”Kukaan ei ole tehnyt suurempaa erehdystä kuin hän, joka ei tehnyt mitään, koska uskoi, että voisi tehdä niin vähän”.

 

Ja sitten kaikki muu, kirjat ja elokuvat ja sarjat ja musiikki, kaikki se mitä rakastan ja joka on tänä vuonna tahtomattani ollut hieman sivuosassa.

 

 

Johannes Anyuru, Elizabeth Strout, Maggie Nelson ja Elin Willows, neljä kirjailijaa, joiden kirjat muuttivat minussa jotain; tapaani ajatella mitä kirjallisuus on, tapaani katsoa maailmaa. Olisi ihana nimetä yksi ylitse muiden, mutta näiden neljän välillä en enää pysty.

Suuren vaikutuksen tekivät myös Saara Turunen, Jani Toivola, Ane Riel, Naja Marie Aidt ja Eeva Turunen. Luin yhteensä kaksikymmentäyhdeksän kirjaa, se ei ole paljon eikä vähän, ehkä juuri sopivasti. Vuoroaan odottavat vielä Lucia Berlin, Vilja-Tuulia Huotarinen, Henriikka Tavi ja Joan Didion, kesken on juuri nyt Silvia Hosseinin Pölyn ylistys ja Rachel Cuskin Ääriviivat, joita rakastan ja haluaisin lukea tauotta.

En osaa sanoa monta elokuvaa katsoin, ehkä viisi, (tuo luku melkein itkettää, tällaista ei ole tapahtunu koskaan), niistä ehdottomasti upein oli The Florida Project, joka sai sydämeni melkein räjähtämään.

Iltaisin kuuntelin tyttöjen kanssa Ryan Adamsin levyä Ashes & Fire tai vanhaa Elton Johnia, riippuen siitä tahdoimmeko rauhoittua vai tanssia, kirjoittaessa Yann Tiersenin ja Michael Nymanin sävellyksiä, kuten joka vuosi.

 

Hyvä, hurja vuosi, täynnä ihmettä, väsymystä, itkua, iloa ja rakkautta. Eilen jaksoin vielä ostaa muutaman kirjan lahjaksi ja siivota, tänään en kyllä muuta kuin tehdä piparkakkuja ja juoda glögiä. Olen niin onnellinen siitä että vietämme joulut nykyään omassa kodissa, ei voisi olla parempaa.

Palataan ensi vuonna, pus!