Uusi vuosi, iltapäivä, alku.
Mies ja vauva nukkuvat yläkerrassa, tyttö on ystävällään kylässä. Tämä ihana hiljaisuus, silmien takana varovasti kaikuva väsymys ja krapula eilisestä, hieman venähtäneestä kivasta illasta.
En ole tehnyt mitään lupauksia, en oikeastaan edes suunnitelmia.
Olkoon ensi vuosi turvallinen ja lempeä, se riittää.
Toivon, että saan nukkua ja kirjoittaa, lukea ja ajatella.
Toivon, että osaan antaa tyttöjeni kasvaa ja opetella elämää omilla tavoillaan, että opin antamaan kaikille läheisilleni enemmän tilaa olla juuri sellaisia kuin he ovat. Yritän hallita asioita ja tilanteita vähemmän, antaa elämän kulkea ja soljua myös omalla painollaan.
Toivon tämän talven kestävän pitkään ja tulevan kevään menevän vauhdilla, kesän olevan lämmin ja lempeä, syksyn olevan työstä ja levosta täysi, silloin olemme varmasti jo muuttaneet, taas kaupungin kadut ympärilläni, raitiovaunut ja kahvilat, korkealle kohoavat vanhat talot ja avarat puistot.
Mutta nyt on vielä näin, ja tämä viikko on ihana, mies on lomalla ja minä saan aamuisin lähteä tekemään töitä. Kävelen kirjastoon ja vapauden tunne on joka askeleella läsnä, elämä tuntuu avarammalta kuin vielä hetki sitten, saan olla äiti ja tehdä töitä, se sopii minulle.
Istun puoli päivää kirjastossa, hion ja luen läpi käsikirjoitustani, pääsen eteenpäin neljäkymmentä sivua.
Istun kolmatta tuntia keittiön pöydän ääressä, sivuja kertyy kaksikymmentä.
Istun kirjastossa viisi tuntia ja pääsen loppuun asti.
Istun kirjastossa ja suunnittelen pian alkavaa opetustyötä, elämäni ensimmäistä, jännittävää ja hurjan kiehtovaa.
Juuri nyt tuntuu siltä ettei kirjallani ole kenellekään mitään sanottavaa, kaikki on vain tuttua ja läpensäkoluttua. Onneksi olen tehnyt tätä työtä niin kauan, että tiedän sen olevan tätä vain nyt, se kuuluu tähän vaiheeseen, siihen että aivan pian minun on päästettävä irti, ettei se sitten enää ole minun kirjani vaan kaikkien muiden,
ja miten mahtavaa se on, kuulla mitä siitä ollaan mieltä, mitä ajatuksia ja tunteita se herättää, kenet ja miksi ja miten se tavoittaa.
Mietin ketä ajatukseni proosan kirjoittamisesta tai novellin tekniikoista kiinnostaa, ja samalla olen pakahtua innosta kun tiedän, että tulee tunteja kun saan keskittyä vain ja ainoastaan kirjallisuuteen, kertoa siitä mitä rakastan, minkä äärelle aina palaan,
en ole vuosikausiin viettänyt kirjastossa näin paljon aikaa, huumaannun tunnelmasta, hiljaisuudesta ja kaikista kirjoista ja tarinoista ympärilläni, selaan hyllyrivejä ja palaan tuttujen kirjojen myötä ajassa taaksepäin, paikkoihin ja hetkiin, Høeg, Munro, Shields, Siekkinen, Oates, Salinger, Plath, Tolstoi, Coetzee, Duras, Eugenides, kuin oman elämäni soundtrack, tehneet minusta minut,
jos minulla olisi aikaa minä istuisin täällä kaksi viikkoa ja lukisin uudestaan ainakin Leen Kuin surmaisi satakielen, Høegin Lumen tajun, Brinkin Valkoisen kuivan kauden, Irvingin Garpin maailman, Bronten Kotiopettajattaren romaanin, Oatesin Blondin, Westön Leijat Helsingin yllä ja McDonaldin Linnuntien, ja paljon muutakin, mutta näinkin on hyvä, kaiken tämän keskellä, kuin olisin kotona.
Olen aina rakastanut sydäntalvea, kylmän rauhoittavaa vaikutusta, valoja pimeän keskellä, ja nyt vauvavuoden vähitellen taittuessa tuntuu muutenkin siltä, että alan palautua, palata.
Saan itseni päivittäin kiinni mielen liikkeistä, jotka ovat olleet uinumassa, piilossa. Kiinnostun ja viehätyn asioista ja ajatuksista, hahmottelen, rakennan, keskityn. Hetkittäin kaikki on vielä haparoivaa, mutta niin pitääkin olla, pikkuhiljaa, rauhassa.
Iltaisin olen hyvällä tavalla väsynyt, nukahdan nopeasti, ja vaikka vauva, ihana, taputtava, kiljuva, konttaava, hihkuva, draamantajuinen, kaunein vauva ei vieläkään nuku öisin kovin hyvin, niin sen verran kuitenkin ettei se enää määritä päivien rytmiä ja sävyä.
Öisin saatan maata hetkiä unen ja valveen rajalla ja miettiä miten hyvältä tämä alku tuntuu, miten oikealta kaiken suunta.
Helmi Kekkonen 