seitsemän päivää

 

Maanantaina herään hieman ennen kuutta vauvan tapittavaan tuijotukseen. Kahdeksan maissa vien tytön eskariin ja tulemme vauvan kanssa takaisin kotiin, keitän kahvia, avaan aamutelevision, vauva mutustelee lelujaan. Uutisissa kerrotaan mäkihyppääjä Matti Nykäsen kuolleen. Uutisten jälkeen alkaa Jälkihiki, jossa kolme miestä avaavat tuntojaan ja ajatuksiaan mäkihyppääjän elämästä ja poismenosta. Kaikki kolme hehkuttavat Nykäsen urheilusaavutuksia yhteen ääneen, kertaavat liikuttuneina muistoja ja kokemuksia. Kaikki kolme ovat sitä mieltä että sankari on poistunut keskuudestamme, ja samalla puhuvat hänestä aivan kuin jostain lähisukulaisestaan. Muutaman kerran esille nousee se, ettei Matin elämässä kaikki aina mennyt ihan putkeen, että Matin olisi pitänyt saada enemmän tukea, mutta silti, hieno urheilija, poikkeuksellinen, koko kansan sankari.

Alkaa ärsyttää. Minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta tai suhtautumista Matti Nykäseen (lapsena, 80-luvun lopulla, keskityin lähinnä ihailemaan Marjo Matikaista) ja vaikka toki tiedän hänen olleen varsinkin uransa alussa poikkeuksellisen lahjakas ja menestynyt, liittyvät omat mielikuvani hänestä urheilu-uraa seuranneisiin rajuihin ja surullisiin käänteisiin. Tiedän, kuten kaikki tietävät, että hän on useasti tuomittu väkivaltarikollinen.

Tästä ei kukaan ohjelmassa sano mitään. Sanat sankari ja esikuva nousevat kuitenkin toistuvasti esille. Mietin miltä tällaisen kuunteleminen kenestä tahansa väkivallan uhrista mahtaa tuntua? Miksei ohjelmassa olevat objektiiviset asiantuntijavieraat tai toimittaja voi ottaa edes sivulauseessa esille sitä, että hienoista saavutuksista huolimatta hän oli hyvin ristiriitainen hahmo?

En kaipaa asialla revittelyä tai mässäilyä, vaan yksinkertaisesti sen huomioimista, että hänessä oli paljon muitakin puolia kuin sankaruus, että hänen elämäänsä liittyi paljon sellaista mitä ei kannata pelkin ylistyssanoin ihailla tai hehkuttaa.

Vauvan mentyä päiväunille kirjoitan vartissa seuraavan tekstin ja julkaisen sen blogissani:

 

”Suomalainen mäkihyppääjä on kuollut. Muutamassa tunnissa kaikkialle leviää kirjoituksia, joissa hänen saavutuksiaan ja poikkeuksellista urheilu-uraansa ylistetään. Ja tottahan se on, hän oli yksi menestyneimmistä suomalaisista urheilijoista.

Tämän lisäksi hänet on myös useita kertoja tuomittu eri puolisoidensa pahoinpitelystä. Hän on huitonut veitsellä ja yrittänyt kuristaa. Hänet on tuomittu tapon yrityksestä (tässä oli siis asiavirhe jota pahoittelin, hänet tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä, ei tapon yrityksestä) ja muista törkeistä pahoinpitelyistä.

Minä oikeasti muistan miten lapsena näistä asioista vitsailtiin, varsinkin aikuisten toimesta, miten aina jollain hänen puolisollaan oli musta silmä, hehheh, voi pia-parkaa taas, hehheh.

Väkivaltainen käyttäytyminen on Suomessa yhä tabu, parisuhdeväkivallasta puhumattakaan. Joskus tuntuu siltä kuin sen ajateltaisiin olevan lähes ok, kuuluvan asiaan, normi. Että aina jossain joku hakkaa puolisoaan, sellaista se on, vain elämää.

Mutta kun ei ole. Tietenkään. Missään tapauksessa.

Juuri tästä syystä nämä asiat pitäisi nostaa esille juuri tällaisten henkilöiden kohdalla. Heidän, joista kerrotaan sankaritarinoita, joita lapset pitävät esikuvinaan, jotka kuoleman myötä nostetaan uudelle jalustalle.

Osoittaa se, että ei mikään, ei yksikään saavutus, palkinto tai menestys tee yhdestäkään pahoinpitelystä jotenkin vähäpätöisempää.

Osoittaa, että olit kuka tahansa ja teit mitä tahansa, ei väkivaltainen käyttäytyminen missään muodossa ole koskaan ok.

Mieti hetki: naurattaisiko jos se olisi sinun siskosi, vaimosi tai tyttäresi jolla on musta silmä, aivotärähdys, murtuma, kuristusjäljet, avohaava? Sinun veljesi, miehesi tai poikasi? Sinä itse? Olisiko se sinulle ok tai sinusta syy vitsailla vain sen vuoksi, että tekijä on olympiatason urheilija?

Olen aivan lopun kyllästynyt siihen millä tavalla väkivaltaan, ja etenkin parisuhdeväkivaltaan Suomessa yhä suhtaudutaan.

Näin kuvailee toinen mäkihyppääjä edesmennyttä:

– Ehkä se Matin asenne, että vaikka välillä olisi ollut syytä painaa jarrupoljinta ja ulkopuoliset Matin elämää arvostelivat, että hän elää omaa elämäänsä, ja siihen on muiden turha puuttua. Jokainenhan me täällä toivottavasti elämme niin kuin itse haluamme.

– Hän oli eniten ihailtu tähti niin minun pienessä mielessäni kuin mäkihyppymaailmassa.

”Siihen on turha muiden puuttua.”

”Jokainenhan me täällä elämme niin kuin itse haluamme.”

”Eniten ihailtu tähti.”

Siinä se. Miten masentavaa, surullista ja ahdistavaa. Tämä on juuri sitä hiljaista hyväksyntää mitä Suomi on täynnä. Nämä ovat juuri niitä heittoja, joista muodostuu yhteiskunnallinen tapa puhua asioista ja suhtautua niihin.

”Kaikesta huolimatta tai juuri siksi Nykänen oli suomalainen sankari”, kirjoittaa Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Ismo Uusitupa.

Ei varmaan tarvitse alleviivata pointtiani enempää?

Sillä on valtava merkitys miten me näistä asioista puhumme. Jokainen vähättelevä, mitätöivä, maton alle lakaiseva, naurahtava, kepeä heitto lisää tunnetta ja ajatusta siitä, että tämänkaltainen käyttäytyminen saattaa olla ihan ok, tai ainakaan siitä ei tarvitse sen kummemmin olla kiinnostunut, siihen ei tarvitse puuttua.

Voin kuvitella, tiedän, että tämänkaltainen ajattelu on monen mielestä turhaa, ehkä jopa halventavaa. Mieshän on sentään sankari, ja vasta kuollut. Mutta kun kyse ei ole siitä, vaan siitä, että mitä jos näistä asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä ja suoraan? Lakattaisiin hyväksymästä, hyssyttelemästä ja salailemasta? Lakattaisiin kaikissa yhteyksissä ja kaikin tavoin nauramasta sille, että joku lyö toista ihmistä? Kun se saattaisi jopa auttaa näitä tekijöitä, estää tulevia tekoja, luoda turvallisuutta ja hyvää.

Tähän, #metoohon ja niin moneen muuhunkin keskusteluun liittyen, kaikki väkivalta on sellaista jossa häpeä on tekijän kannettava, ei koskaan sen kohteen, ei koskaan.

Siksi pyydän nyt pientä palvelusta. Jos olet kanssani samaa mieltä niin jaa tämä kirjoitus. Tämä on tärkeää.

Tästä puhuminen on tärkeää. Se ei ole mukavaa, mutta se on tärkeää.”

 

Maanantain aikana teksti luetaan vajaa tuhat kertaa, tuplasti sen verran mitä tekstejäni yleensä, ja se saa muutaman kommentin, puolesta ja vastaan.

Tiistai-aamuna huomaan, että ystäväni, julkisuuden henkilö, on ottanut tekstistäni kuvakaappauksen omalle instagram-tililleen ja se on yön aikana saanut valtavan arvosteluryöpyn osakseen. Pelkkä kuva, siis muutama lause, ilman koko tekstiä tosiaan vaikuttaa hieman provosoivalta, mutta silti, itse asiasta ei kukaan sano mitään vaan suurin osa kommenteista keskittyy ”pohtimaan” sitä mikä idiootti ystäväni on. Ihmisenä, näyttelijänä ja etenkin naisena.

Asia leviää iltapäivälehtiin, seiskaan, hommafoorumille.

Olen vauvan kanssa lounaalla kun puhelin alkaa piipata sähköpostiin tulevien viestien merkiksi. Blogiini tulee tunnissa yli viisikymmentä kommenttia. Vauvan pöristessä ja hihkuessa ja heitellessä riisiä alan lukea kommentteja.

Vittu mikä idiootti. Saatanan haaskalintu. Miten kehtaat, ruumis on vielä lämmin. Kuinka pahasti sut on hakattu kun tämmöstä paskaa avaudut. Pura pahaa oloasi muualla saatana. Mikä sua vaivaa ihmissaasta. Onko nyt hyvä olla feminatsi. Narsisti. Pyrkyri. Huora.

Suljen puhelimen.

Ahdistaa, mutta samalla ihmettelen miten on mahdollista, että kaikki puhuvat vain Matti Nykäsestä eikä kukaan puhu mitään siitä mistä oikeasti kirjoitin? Onko kukaan edes lukenut tekstiä kokonaan? Eikö ketään muuta kiinnosta se miten media tätä asiaa käsittelee? Miten Helsingin Sanomat julkaisee kolumnin ”Matti oli reilu jätkä” ja muistokirjoituksen jossa Matin väkivaltaisen ja uhkaavan elämäntavan sanotaan olleen synkkää hänelle itselleen, jossa tapon yritys ja törkeä pahoinpitely kuitataan ”törttöilyksi”? Olkoon, että kuolemasta on vain hetki, en ymmärrä tätä reaktiota, en saa kiinni syytöksistä joita minulle esitetään.

Miksi tämän kaiken, eli median tavan uutisoida Nykäsen elämästä ja kuolemasta, kriittinen tarkastelu osoittaa täydellistä hienotunteisuuden puutetta, kuten minulle toistuvasti ja monin sävyin kerrotaan, mutta sen sanominen, että joku joka on kuristanut ja puukottanut toista ihmistä on reilu jätkä taas ei?

En ymmärrä.

Minkä ihmeen takia minä haluaisin loukata Matti Nykäsen omaisia, minkä takia olisin iloinen hänen kuolemastaan?

En ymmärrä.

Ja kuinka helvetin paljon täytyy itse haluta julkisuuteen, jos kuvittelee tämän tällaisen olevan hauskaa ja tavoittelemisen arvoista, kuulla olevansa ihmissaastaa ja ruma hirviöhuora? Tai jos kuvittelee, että kaksi sekuntia iltapäivälehtien keskustelupalstamyllyssä olisi sellaista julkisuutta josta oikeasti voisi olla jotain hyötyä, että tässäpä hyvä tapa markkinoida kirjojani.

En ymmärrä.

 

Kello kolmeen mennessä kommentteja on reilusti yli sata. Suurin osa raivoisia hakkumaviestejä, joukossa muutama fiksu kritiikki ja muutama kanssani samaa mieltä oleva. Halua keskustella median ja suomalaisen kulttuurin tavasta suhtautua väkivaltaan en tavoita yhdestäkään, kaikkia en tosin pysty lukemaan, en halua enkä jaksa. Kun huomaan, että blogini on linkattu sivustoille jotka koen pelottaviksi, otan tekstin pois ja vauvan nukkuessa toisia päiväunia kirjoitan uuden tekstin, selitän mistä halusin kirjoittaa ja puhua, ja miksi otin alkuperäisen tekstin pois.

Iltaan mennessä uuteen tekstiin tulee kommentteja mutta jo selkeästi vähemmän, sävy on aavistuksen rauhallisempi.

 

”Mulla on tasan yks juttu sulle rva feministi ja se on; häpeä.
Saa mun veren kiehumaan, että sunkaltaset feminazit pilaavat tämän hienon valtion paskapuheilla ja vihanlietsonnalla varsinkin nykäsen kaltaisia suomilegendoja kohtaan.”

”Et myöskään omasta mielestäsi hyödy mitään julkisuudesta, mutta ajattelematta lainkaan esimerkiksi Matti Nykäsen lapsia tai lapsenlapsia tai puolisoa käytät julkista blogiasi 24 h sitten kuolleen ihmisen haukkumiseen. Varsinainen class act!”

”Mikä sinä luulet olevasi Matti Nykäseen verrattuna? Olet pelkkä mitätön nobody. Täysi nolla. Nykänen on sen sijaan on saavuttanut suuria meriittejä, jotka ei ikinä katoa. Sinä sen sijaan et ole saavuttanut yhtään mitään ja halpamaisesti etsit itsellesi julkisuutta todellisen suuruuden kuolemalla. Olet äärimmäisen inhottava ihmishahmo. Ihminen sinä et ole.”

 

Kommentteihin ilmestyy myös toisien Helmi Kekkosten yhteystietoja ja sen jälkeen kyselyjä että tuliko puheluita, koputtiko joku ovelle? Poistan kommentteja ja muutan blogin asetukset niin, että halutakseen kommentoida on kirjauduttava sisään. Blogi hiljenee.

Myös sähköpostiini tulee viestejä ja instagram-kuviani kommentoidaan yökötellen ja surkeaa ihmisyyttäni pahoitellen. #hyisinua #hyihelvetti #vitunidiootti

Laitan instagramin yksityiseksi ja muutan puhelinnumeroni salaiseksi.

Ystäväni laittaa viestin, että vaikka hän on pyytänyt omaa osuuttaan, siis minun tekstini kuvakaappausta anteeksi, saa hän yhä hyvin uhkaavia viestejä.

 

Tilanne on niin absurdi, että se naurattaa vaikka samalla myös ahdistaa. Raitiovaunussa huomaan tarkkailevani ihmisiä; jos joku jää yhtään pidemmäksi aikaa katsomaan minä säpsähdän.

Hoidan opetustyöni, käyn läpi molempien kirjojen vedoksia ja käyn Imagen live-journalismi-iltojen läpivedoissa, saan ystäviltä tsemppiviestejä ja sydämiä, ehkä siis jossain joku vielä raivoaa minullekin, mutta koska en ole facebookissa enkä twitterissä, olen kommenteista autuaan tietämätön.

Saan myös viestejä, joissa väkivaltaa kokeneet ihmiset kiittävät tekstistä, joissa tekstini pointti on ymmärretty, joissa haluni tuoda tärkeä ja kipeä asia esille ei ole ongelma tai Matti Nykäsen muiston lokaamista.

Minulla on voimakas tunne siitä, että he jotka haluavat ymmärtää mistä ja miksi puhun ymmärtävät ilman minun blogianikin (olivat he sitten kanssani samaa mieltä tai ei), ja loput eivät edes halua ymmärtää.

 

Keskeisimmäksi asiaksi nousee toistuvasti tekstini julkaisemisen ajankohta. Yhdeksän kymmenestä on sitä mieltä että se oli liian aikainen, että kuolleita tulee kunnioittaa, heistä tulee puhua vain hyvää. Itse olin ja olen yhä eri mieltä, minusta ihmistä voi kuolemankin jälkeen tarkastella kokonaisuutena, se ei minun mielestäni ole ilkeää tai kohtuutonta, mutta sekään ei ole se pointti, koska minä en missään vaiheessa kaivannut tai pyytänyt Matti Nykäsen väkivaltaisuuden nostamista kaiken keskustelun keskiöön tai ollut edes kiinnostunut hänestä ihmisenä vaan kaipasin tämän toisenkin puolen huomiomista median yksipuolisessa hehkutuksessa, enkä kummassakaan tekstissä sanonut mitään sellaista joka ei olisi jo ollut kaikkien tiedossa, ja lisäksi vielä nostin esille hänen menestyksensä urheilijana ja sen, ettei häntäkään median taholta kohdeltu oikein. En siis yksinkertaisesti vieläkään ymmärrä millä tavalla minun tekstini oli loukkaava Matti Nykästä tai hänen omaisiaan kohtaan? Ja miten on mahdollista, että myös tämän Mattia ja jopa koko kansaa loukkaavan tekstin poistaminen oli loukkavaaa?

 

Ystäväni Lauran blogissa on aiheeseen liittyvä hieno teksti, jonka kommenteissa saan palautetta siitä, etten ole vastannut omassa blogissani oleviin kommentteihin, edes niihin jotka eivät ole raivoisia, ainoastaan kriittisiä. Lauran blogissa syntyy hyvä keskustelu, ja sen innoittamana vastaan omassa blogissani kaikkiin sellaisiin kommentteihin, joissa on joku ajatus, ei pelkkää syytöstä. Yhteenkään kommenttiin tai jatkokysymykseen en saa vastausta.

 

Sunnuntaina Iltalehdessä ilmestyy Antti Hurskaisen hyvä, omia tekstejäni rauhallisempi ja hengittävämpi kolumni:

Kansanmieheksi Matti Nykänen oli sopimattomasti murskana. Suvereniteetti katosi aina uudelleen Oslon sumumuistoihin. Nykäsen sopimattomuuteen kuului myös murskaaminen: keittiöveitsellä huitomiset ja vyöllä kuristamiset. Heijastui peilikuva, joka nähtiin vaikka ei haluttu havaita. Toivottavasti suomalaiset myöntävät ruoskivansa itseään, kun Nykäsen muistokynttilät syttyvät.

 

Ehkä minä valitsin sanani liian suoraan mutta muuten en osaa ja jokaisen takana edelleen seison.

Kun Suomessa puhutaan väkivallasta asiat nähdään mutta niitä ei haluta havaita.

Kun nainen nostaa esille patriarkaalisen yhteiskunnan tavan ”keskustella” väkivallasta halutaan hänet vaientaa.

Jos kyse oli vain siitä että tekstini julkaisuajankohta oli väärä, niin kertokaa minulle koska ja missä tästä aiheesta on hyvä, suotuisa, kiinnostunut, halukas ja rakentava hetki keskustella? Kertokaa, niin tulen paikalle.

 

Maanantai-aamuna on jälleen Jälkihien vuoro. Ensimmäinen aihe on Matti Nykänen ja hänen elämänsä ja kuolemansa herättämät ajatukset yksilön ja myös yhteiskunnan tasolla. Nyt, hänen kuolemansa varjossa, on tärkeä havahtua siihen, että urheilijoista on myös uran jälkeen pidettävä huolta, ja että mäkihyppy olisi tärkeä lajina palauttaa suuremman innostuksen ja arvostuksen pariin.

 

2 kommenttia artikkeliin ”seitsemän päivää

  1. Hei,

    en ehtinyt lukea tuota aikaisemmin julkaisemaasi tekstiä ennen kuin poistit sen. Luin sen jälkeen kirjoittamasi tekstin ja seurasin asian jälkipuintia kommenteissa miettien, mitähän ihmettä olet kirjoittanut, kun porukka katsoo asiakseen loukkaantua noin pahasti…

    Nyt kun luin aiemmin kirjoittamasi, en voi muuta kuin ihmetellä seurannutta kommentointia. Tekstissäsi puhut ihan asiaa eikä tarkoitus selkeästi ollut haukkua Matti Nykästä. Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, ettei kenenkään pitäisi saada väkivaltaista käytöstä anteeksi sen takia, että on menestynyt urheilija. Etenkään siksi, kun hänestä nyt leivotaan niin kovasti esikuvaa.

    Jos puhutaan Matti Nykäsestä henkilönä hän on mielestäni ennen kaikkea esimerkki surkeasta elämänhallinnasta. Varmasti asioissa on sitäkin, että osin muiden ihmisten vaikutuksesta, ohjailemana ja yllyttämänä Matti on ajautunut elämässään tekemään huonoja valintoja. Ja jollain tavalla monelle suomalaiselle Matti on näyttäytynyt pohjimmiltaan herkkänä hahmona, sellaisena reppanana. Varmasti totta tämäkin puoli. Ja ehkä on niin, että kun näkee Nykäsessä sen ”reppanuuden”, ihmisillä herää tarve puolustella ja puhua vain hyvää.

    Mutta minun silmissäni suuressa osassa kirjoituksiasi seuraannessa kommentoinnissa ei pohjimmiltaan ole kysymys siitä, mitä Matti oli, niin kuin ei ollut kirjoituksessasikaan. Oikeastaan koko keississä hälyyttävintä on se, että kun nainen kirjoittaa tälläisestä asiasta suoraan ja nostaa esille median toiminnan, kokevat jotkut ihmiset niin suurta tarvetta hyökätä vastaan, lytätä ja vaientaa. Kun lukee noita pahimpia kommentteja, niin on ihan päivän selvää, ettei niissä ole kysymys Matti Nykäsestä tai tarpeesta puolustaa hänen muistoaan. Oikeasti kysymys on ihan vain siitä, ettei joidenkin mielestä näistä asioista saisi puhua.

    Ja vielä pakko sanoa, että ihmettelen itsekin, miksi pitäisi odottaa jonkin tietyn ajan kuluvan henkilön kuolemasta ennen kuin näitä asioita saisi nostaa esille. Nyt on se hetki kun media puhuu Nykäsestä ja maalaa hänestä tietynlaista kuvaa, nyt on se hetki kun ihmiset lukevat median kirjoituksia ja rakentavat omaa käsitystään asioista. Eikö juuri nyt ole tärkeää tuoda esille asioiden toinen puoli eikä vasta siinä vaiheessa, kun ihmiset ovat jo omaksuneet käsityksen, että Matti Nykänen oli kaikin tavoin hieno mies.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s