365 päivää

 

Oli hänen laskettu aikansa.

Olin pinkeä ja hidas, väsynyt ja malttamaton.

Huomenna hän syntyisi, mutta sitä en vielä tiennyt.

Kuten en sitäkään millaista elämä kahden lapsen kanssa tulisi olemaan.

Nyt tiedän jotain mutta en vieläkään paljon, vain vuoden verran.

 

Tiedän, että aika voi muuttaa muotoaan, siitä tulee hidasta ja nopeaa yhtä aikaa, mitään ei tapahdu vaikka koko ajan tapahtuu jotain,

että minun sylissäni on sittenkin tilaa kahdelle vaikka vuosia sitten olin varma ettei olisi yhdellekään,

että kestän uskomattoman paljon väsymystä, etten hajoa palasiksi silloinkaan kun valvottuja öitä on putkeen enemmän kuin jaksan laskea,

että nämä kaksi pientä hehkuvat olemassaoloni ytimessä, lyövät oman sydämeni rytmissä,

lujatahtoiset, iloiset, kauniit, musiikkia rakastavat, puuroa syövät, hölmöt, hassut, viisaat, tunteelliset ja lempeät tytöt.

 

Päivittäin katsomme heitä mieheni kanssa, ja sitten toisiamme, olemme pakahtua ylpeydestä ja rakkaudesta, toistelemme aina samaa, meidän tyypit, me teimme nuo, tuossa ne ovat, yhdessä, miten se on mahdollista,

ja mekin olemme selvinneet, enemmänkin, pysyneet onnellisina, jaksaneet kuunnella ja koskettaa, olemme vaikka on ollut niin helvetin raskaita päiviä ja öitä, riitoja ja itkua, loputtomalta tuntuvia viikkoja, ääneen lausuttuja sanoja joita on myöhemmin pyydetty moneen kertaan anteeksi,

olemme vaikka emme ole viettäneet tuntiakaan täysin kahden kohta puoleentoista vuoteen.

 

Jossain vaiheessa tämän hullun vuoden aikana olen myös onnistunut kirjoittamaan kolumnia ja kaksi kirjaa. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten. Nyt kun kirjat ovat valmiit ja jo kahden viikon päästä (!!!) kaupoissa, huomaan olevani aivan hirvittävän, täydellisen väsynyt,

päässä humisee, en jaksa lukea enkä kirjoittaa, hädin tuskin ajatella.

Aamiaisen jälkeen minä ja vauva laitamme ulkovaatteet pyjamien päälle ja viemme tytön eskariin, tulemme takaisin kotiin, leikimme hetken kunnes hän nukahtaa. Sitten vain makaan. Joskus nukahdan, aina en, makaan vain hiljaisuudessa kunnes hän herää, ja elämä pyörähtää käyntiin, koko ajan jotain jollekin, leikit, lounaat, kahvilat, kävelyt, pyykit, tyttö eskarista, päivällinen, leikit, iltapalat, kylvyt, sadut ja nukahtamiset. Ja kun tulee hiljaista, minä käyn sohvalle ja makaan siinä.

En käsitä mistä olen läpi vuoden löytänyt energian ja ajan ja tilan kirjoittaa, vartin siellä, tunnin täällä.

Enkä oikein sitäkään, että pian kirjat tosiaan ovat olemassa, luettavissa. Miten ihanaa ja jännittävää se on, ja tällä kertaa toisenlaista, poissa on fiktiivisestä maailmasta luopumisen suru ja haikeus,

lastenkirjalle seuraa jatkoa,

toisen kirjani maailma on yhä, tässä ja nyt.

 

Vuosi sitten vauva oli lähtökuopissa ja minä istuin siinä sohvalla, kädet valtavan vatsani päällä, hän siellä ihoni alla, jo hiljentyneenä, matkalla,

olin ollut siinä melkein viikon, vain pieniä kävelyitä ulkona ja lyhyitä unia vuoteessa,

ja sitten hän saapui, vauhdilla ja hienosti,

vuosi kului,

ja tänään talo on hetken hiljainen, tyttö tanssitunnilla, vauva unessa, mies vuorostaan sohvalla, viimeisenä koko perheen noroviikosta toipuvana,

ja yritän saada sanotuksi sen, että joskus minä vielä jaksan ajatella, lukea kirjoja, katsoa elokuvia ja kirjoittaa rauhassa siitä kaikesta, kirjoittaa jopa lisää kirjoja, tiedän sen, kaipaan sitä rauhaa välillä niin että itkettää, mutta nyt aion vaan maata ja hengittää, olla vihdoin äitiyslomalla,

ja juuri kun kirjoitin tuon hän havahtui, tulin yläkertaan, otin viereeni, vielä hän nukahti, tuossa nukkuu, pieni tuhiseva mummeli,

 

vain kolmesataakuusikymmentäviisi päivää sitten vielä hetken ihoni alla, ja minä mietin että mitäköhän tästä kaikesta oikein tulee,

nyt tiedän että siitä tuli ihan mahtavaa,

silmänaluseni ovat tummat ja vanhat farkut aavistuksen löysät, rinnat hieman rusinamaiset ja kädet karheat, pöydillä kirjapinoja ja lattiat täynnä leluja,

lehtiä en ole ehtinyt lukea mutta kahvin juonut aina kuumana,

väsyneenä mutta onnellisena,

mitään en muuttaisi.