huhtikuu

 

Sunnuntaina istun yksin kahvilassa ja se on ihanaa, en tee mitään, istun vain ja katselen ihmisiä, ikkunasta ulos, hymyilen tuntemattomille lapsille jos heitä harmittaa, lapset ilahtuvat sellaisesta, kuuntelen tasaista hälyä,

menen kirjallisuusaiheisen podcastin nauhoituksiin, puhun kirjasta ja äitiydestäni, innostun aiheesta yhä joka kerta, pidän siitä,

kävelen kotiin eikä loppupäivästä tule oikein mitään, on väsymystä, kinaa, kiukkuisia lapsia, liian vähän tilaa, liian paljon valoa,

eikä viikko ala sen paremmin, maanantai on hidas ja tahmea,

tiistaina iltapäivällä puhun lisää kirjastani, haastattelu menee hyvin, sen jälkeen ajattelen että voisin mennä elokuviin, olla kerrankin suunnittelematta illan ihan yksin, lähetän miehelleni viestin että olisiko ok, hän vastaa että myynnissä oleva asuntomme on herättänyt heti kiinnostusta, että nyt olisi hyvä laittaa paikkoja kuntoon, katsojia olisi loppuviikosta tulossa enemmänkin,

ja sitten seuraa juuri sellaista lapsellista, itsekästä, väsynyttä ja inhimillistä, että minä hermostun, että minua ärsyttää aivan järjettömän paljon se etten pääse juuri nyt elokuviin, että on aivan helvetin mahdotonta tehdä yhtään mitään ilman suunnittelua,

vaikka tietenkin, tietenkin, järjellä tiedän että asunnon myyminen on tärkeämpää,

mutta en saa kuristavaa tunnetta purettua ja kotona tunnelma vaan kiristyy,  muuttuu lasten nukahdettua riidaksi, itse olen yhä lapsellinen, itsekäs ja turhautunut, mies on väsynyt ja hermostunut, sanomme ilkeitä asioita, ilkeämpiä kuin ehkä koskaan, kaikki on ankeaa ja kauheaa, ehkä sen takia saamme myös sovittua, ei tällaista jaksa kauan kantaa, on jo myöhä mutta en saa nukuttua, aamulla olen kuin rekan alle jäänyt, itkettää ja väsyttää edelleen,

olen pakahtua kun näen miten tyttö ottaa tilanteen haltuun, leikittää vauvaa, antaa suukon poskelleni, kyllä se siitä, ota kahvia, välillä on huonoja päiviä ja välillä tosi huonoja, ja sitten taas hyviä, semmoista se on,

silti lasken minuutteja päiväuniin,

ihmiset puhuvat ja huokailevat keväästä aina vaan, ajattelen etten jaksa yhtään mitään enkä ketään,

että on pakko saada olla yksin tai en kestä,

en halua tunteja, haluan päiviä,

tunneista tulee tällä hetkellä vain levottomampi olo,

on pakko saada olla aivan yksin.

 

Lopulta vauva käy unille, makaan sängyssä ja kuuntelen hänen hengitystään, sydän hakkaa, on vaikea hahmottaa sitä miten raskaalta päivät voivat joskus tuntua vaikka kaikki on hyvin, miten ihan kaikki saattaa yhdessä hetkessä yksinkertaisesti tuntua aivan uskomattoman tiheältä,

kirjojen julkaisun jälkeinen väsymys, kritiikkien odotus, ylipäätään se että ei ole mitään yhteisöä, ei mitään paikkaa jossa purkaa valmista työtä, menneitä vuosia, se on vaikeaa, keskellä huhtikuun kovuutta joka lamauttaa ja aristaa, saa silmät ja hartiat kiristymään,

tiedän että kaikki tämä väistyy mutta en myöskään halua vähätellä tai tapella sitä vastaan,

hengitän syvään, suljen silmät,

nukahdan, iltapäivä taittuu hieman lempeämpänä, mies tulee ajoissa kotiin, sovimme että etsimme päivät yksinololle, käyn lenkillä, juoksen pitkään kylmää tuulta vasten.

2 kommenttia artikkeliin ”huhtikuu

  1. Hei! Sain juuri luettua teoksesi ”Olipa kerran äiti”. Halusin vain tulla tänne sanomaan: kiitos. Mikään kirja ei ole ehkä koskaan puhutellut minua näin voimakkaasti. Itkin, nauroin ja samastuin täysillä. Pyysin myös miestäni lukemaan kirjan (ehkä ymmärtää minua paremmin) ja aikomukseni on suositella tätä kaikille ystävilleni.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s