yksin ja onnellinen

 

Totuus on sellainen että minä rakastan juhlimista.

Rakastan sitä hetkeä kun kello on jo yksi tai kaksi yöllä mutta kuin jostain sanattomasta sopimuksesta kaikki päättävät että ilta on vasta nuori ja avataan vielä yksi viinipullo ja ehkä toinenkin, kuunnellaan levyjä joita ei olla kuunneltu aikoihin ja puhutaan asioista jotka arkisin jäävät puhumatta, ehkä tanssitaan ja varmasti valvotaan, mutta nykyään sellainen vaatii järjestelyjä ja suunnittelemista koska minulla on kaksi lasta ja olen jo 36-vuotias ja krapulat ovat armottomia.

Vauva on noin vuoden ja kahden kuukauden ikäinen ja hänen elämänsä aikana minä olen viettänyt kuusi yötä hänestä erossa. Jokainen näistä kuudesta illasta ja yöstä on pitänyt sisällään juhlat, ja olen seuraavana päivänä ollut onnellinen mutta myös entistä väsyneempi. Koska sellainen minä olen. Rakastan juhlimista.

 

Mutta:

torstaina iltapäivällä perheeni sulki oven takanaan ja minä jäin yksin kotiin eikä tiedossa ollut yksiäkään juhlia, ei tapaamisia, ei ketään eikä mitään.

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin minä juoksin bussiin ja menin elokuviin. Rivien välissä oli todella ranskalainen eikä erityisen hyvä, kaipasin tunnetta ja syvyyttä, mutta ei se mitään, oli ihanaa olla tutussa hämärässä ja nostaa jalat edessä olevalle penkille, ja mietin sadannen kerran miten ranskalaisissa elokuvissa naiset ovat aina niin täydellisiä, älykkäitä ja käheä-äänisiä gaselleja jotka tupakoivat, juovat viinä, syövät ja pettävät tauotta, missä on tämän narratiivin pohja, millainen se oikea ranskalainen nainen on vai onko tuollainen,

kirjoitan ylös lue Annastiina Heikkilän Bikinistä burkiniin,

juon lasin viiniä ja lähden kotiin,

koti on tyhjä ja hiljainen, täydellisen hiljainen, keitän pastaa ja katson yhden jakson Mad Meniä, olen viidennen kauden puolessavälissä, tämä on jo toinen kerta ja vielä parempi kuin ensimmäinen,

mieheni kanssa katsomme Sopranosia kolmatta kertaa, mikään uusi sarja ei ole pitkään aikaan sytyttänyt tai innostanut, näillä vanhoilla on ehkä osuutensa, jos katsoo Mad Meniä ja Sopranosia samaan aikaan on oikeastaan mahdoton ajatus että mikään voisikaan yltää samalle tasolle tai edes lähelle,

kello on kaksitoista, menen sänkyyn, luen kirjaa, nukahdan, nukun puoli kahdeksaan ja herään puhelimen ääneen, tyttö soittaa, höpöttää eikä malta lopettaa, olen luvannut että aina voi soittaa, pidän silmiä kiinni ja annan hänen äänensä soljua ylitseni,

sitten taas, hiljaisuus.

 

Keitän kahvia ja avaan tietokoneen, avaan romaanin käsikirjoituksen, luen ja kirjoitan, sydän hakkaa ilosta, olen puolen vuoden ajan pelännyt etten osaa enää kirjoittaa fiktiota, että aivoissani on tapahtunut jokin naksahdus, että olen niin keskellä tätä elämää joka on niin eloisaa ja hälyisää ja täyttä etten osaa enää rakentaa toisia, mutta kyllä minä osaan,

nostan katseeni, kello on puoli yksitoista, minulla on kokonainen päivä ja ilta ja toinenkin aamu aikaa enkä minä ole krapulassa enkä väsynyt vaan yksin ja onnellinen,

tunteja tuntuu olevan loputtomasti, niin paljon aikaa ja tilaa ympärillä, tällaisina hetkinä minä muistan välähdyksiä menneestä elämästä, siitä kun ihan oikeasti saattoi tehdä ihan mitä tahansa ihan milloin tahansa, että jos oli vapaapäivä, juuri tällä tavalla pääsiäinen ja kaikkialla pysähtynyttä ja tyhjää, oli mahdollista tehdä ihan mitä vain, se on uskomattoman ihanaa ja ihmeellistä mutta eihän sitä silloin niin ajatellut, se oli vain elämää ja usein jopa tuskastuttavaa, että pitäisi tehdä jotain tai olla tekemättä mutta sekin saattoi vähän ahdistaa, mutta nyt, nyt minä ajattelen että tämä on täydellistä,

kotona vain ja ainoastaan minun ääneni ja asiani,

voin käydä läpi kirjoja jotka haluan lukea ja sitten lukea niitä, siivota vaatekaapin koska puolet vaatteistani ovat liian isoja tai rikki, katsoa elokuvan, kirjoittaa, lukea, käydä lenkillä, katsoa toisen elokuvan, tehdä ruokaa jos on nälkä tai olla tekemättä, huolehtia vain itsestäni, olla puhumatta, maata sohvalla ja hengittää, antaa ajatusten kulkea minne tahansa ja loppuun asti, ja kaiken tämänkin jälkeen kello on ehkä neljä tai viisi ja vielä on kokonainen ilta aikaa ja sitten voin nukkua ja herätä aamulla ja keittää kahvia ja kirjoittaa ja olla yhä yksin ja onnellinen,

 

olen ollut ihan yksin nyt kolmetoista tuntia ja minun mieleeni tulvii sanoja ja lauseita ja minä haluan kirjoittaa ja lukea ja kirjoittaa, minun haluni ja tarpeeni eivät ole muuttuneet, ne ovat vaan kaiken alla, piilossa mutta eivät poissa, tämän tajuaminen saa minut melkein itkemään, niin valtava on helpotus,

ja minä mietin Antti Holmaa, miten hänen Auta Antti-podcastinsa on siivittänyt tätä huhtikuuta ja tehnyt siitä niin paljon lempeämmän ja hauskemman, ja etenkin hänen sanojaan ihmisten erilaisista tarpeista, ettei kyse ole siitä ettei jaksa olla sosiaalinen tai iloinen,

kyse on siitä että minun on saatava välillä olla ihan yksin jotta jaksan ylipäätään elää,

eikä siinä ole mitään liioiteltua. Ei mitään.

 

Ja tämä: juuri nyt minulla ei ole ikävä perhettäni. Ei miestä, ei lapsia. Äsken näin vauvan kuvan puhelimeni ruudulla ja muutaman sekunnin ajattelin että saisinpa hänet syliini, tuntisin sen pehmeän tuoksun joka tarttuu kun hän kietoo pulleat kätensä kaulani ympärille ja hengittää ihoani vasten, mutta sitten se meni ohi, ja miten ihanaa se on, he ovat siellä ja minä täällä ja kaikki on hyvin.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”yksin ja onnellinen

  1. Päivitysilmoitus: taite – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s