taite

Hermostun taas, hetkessä, pienestä.

Tuntuu etten jaksa enää pestä ikinä koskaan yhtään koneellista pyykkiä, korjata yhtään likaista astiaa pöydästä, täyttää enää koskaan astianpesukonetta, pyyhkiä enää varmasti milloinkaan syöttötuolia puhtaaksi, astua enää yhdenkään puoliksi syödyn makaronin, muron, kurkun, naksun, perunan, leivänpalan, viinirypäleen tai omenalohkon päälle.

Ennen kaikken: en halua. En halua jaksaa.

On torstai, kello on kymmenen yli kahdeksan, sekä astianpesukone että pyykkikone ovat jo päällä, olemme olleet hereillä melkein kaksi tuntia, olen juonut yhden kupin kahvia, tehnyt molemmille lapsille aamiaisen, kiroillut mielessäni ja tiuskinut ääneen, heittänyt tiskirätin seinään, etsinyt kadonneita tossuja, avaimia ja pankkikortteja ja purskahtanut itkuun.

Tytöt katsovat minua suurilla silmillään, sitten toisiaan, hymyilevät, ja olen varma että juuri tuolla tavalla he tulevat katsomaan toisiaan vielä miljoona kertaa,

äiti on välillä vähän hullu.

Oman ajan ja tilan tarve kasvaa koko ajan. Haaveilein mahdollisuudesta kirjoittaa, lukea, ajatella, olla yksin, koko ajan.

Samaan aikaan näen ja tunnen miten vauhdilla lapset kasvavat, oppivat alati uutta, etsivät omaa paikkaansa, janoavat myös omaa aikaa ja tilaa, eri tavalla vain.  Tiedän, että syksyllä koittaa uusi arki, että tämä aika on jo loppusuoralla, ja on hetkiä ja päiviä kun en muuttaisi mitään, mutta nyt jo enemmän näitä toisia,

ja muistan miten tämä aivan sama tapahtui aivan samaan aikaan kuusi vuotta sitten, miten kevyeksi päiväkodin aloitus minut silloin teki, kokonaisemmaksi, paremmaksi äidiksi, onnellisemmaksi ihmiseksi.

Viime viikonlopulla on osuutensa tässä, iso osuus. Sain muistutuksen ja ennen kaikkea otteen siitä millaista elämä voi myös olla, millaista se pian on mutta ei vielä, äitiyttä yhdistettynä hyvällä tavalla itsekkääseen olemiseen ja elämiseen, kiinnostavampaan arkeen.

Se on kauheaa ja ymmärrettävää, että toisinaan minusta tuntuu kuin tunnit, päivät ja elämä valuisi sormieni lävitse kun olen vauvan kanssa kotona, kun rakennan puolen tunnin ajan legoista torneja jotka vauva nauraen kerta toisensa jälkeen kaataa, kun kävelemme puistoa ympäri ja toiseen suuntaan ja takaisin ja uudestaan, kun hän istuu keinussa ja nauraa ja voisi istua siinä ikuisuuden,

minä sulan hänen onneensa joka rakentuu niin pienistä asioista ja olen samalla täysin valmis omiin pieniin asioihini joista oma onneni myös rakentuu.

Ja kirjalla on osuutensa myös, julkaisun jälkeinen aika on vaikea, ei sille voi mitään, kaikki odotus, jännitys, palautteet, sanat, hetket, sanomalehdet, kaikki on koko ajan läsnä, palautuu mieleen uudestaan ja uudestaan, monta kertaa päivässä, eikä siihen auta mikään, ei mikään, eikä siitä voi enää jauhaa, ei kenellekään, ei joka päivä, kunnes siitä vähitellen alkaa päästää irti ja se katoaa, mutta se aika ei ole vielä.

Ja huhtikuulla on osuutensa myös, sen langettama tylppä paino olkapäillä ja selässä, olen jotenkin kasassa ja yhä arka, tuntuu ettei mikään liiku eikä virtaa. Ja vaikka tiedän senkin, että toukokuussa alkaa jo helpottaa ja kesäkuussa alan tointua, herätä, ja sitten onkin jo elokuu ja ihan kaikki voi taas alkaa, siltä se aina tuntuu, ei se auta näinä päivinä kun on vain tahmeaa, hidasta ja kirkasta.

Mutta vauva, rakas pieni mummo, aivan kuin hän ymmärtäisi, on koko aamupäivän pelkkää iloa ja valoa, touhuaa ja nauraa ja kantaa kirjoja, kenkiä, pikkuhousuja, mukeja, nukkeja ja astioita sinne tänne, kiipeää rappusia ylösalas, nukahtaa päiväunille ja hiljaisuudessa minun on jo helpompi olla, kirjoittaa tämä kaikki ja muistaa että kyllä se siitä sitten taas.