taite

 

Hermostun taas, hetkessä, pienestä.

Tuntuu etten jaksa enää pestä ikinä koskaan yhtään koneellista pyykkiä, korjata yhtään likaista astiaa pöydästä, täyttää enää koskaan astianpesukonetta, pyyhkiä enää varmasti milloinkaan syöttötuolia puhtaaksi, astua enää yhdenkään puoliksi syödyn makaronin, muron, kurkun, naksun, perunan, leivänpalan, viinirypäleen tai omenalohkon päälle.

Ennen kaikken: en halua. En halua jaksaa.

On torstai, kello on kymmenen yli kahdeksan, sekä astianpesukone että pyykkikone ovat jo päällä, olemme olleet hereillä melkein kaksi tuntia, olen juonut yhden kupin kahvia, tehnyt molemmille lapsille aamiaisen, kiroillut mielessäni ja tiuskinut ääneen, heittänyt tiskirätin seinään, etsinyt kadonneita tossuja, avaimia ja pankkikortteja ja purskahtanut itkuun.

Tytöt katsovat minua suurilla silmillään, sitten toisiaan, hymyilevät, ja olen varma että juuri tuolla tavalla he tulevat katsomaan toisiaan vielä miljoona kertaa,

äiti on välillä vähän hullu.

 

Oman ajan ja tilan tarve kasvaa koko ajan. Haaveilein mahdollisuudesta kirjoittaa, lukea, ajatella, olla yksin, koko ajan.

Samaan aikaan näen ja tunnen miten vauhdilla lapset kasvavat, oppivat alati uutta, etsivät omaa paikkaansa, janoavat myös omaa aikaa ja tilaa, eri tavalla vain.  Tiedän, että syksyllä koittaa uusi arki, että tämä aika on jo loppusuoralla, ja on hetkiä ja päiviä kun en muuttaisi mitään, mutta nyt jo enemmän näitä toisia,

ja muistan miten tämä aivan sama tapahtui aivan samaan aikaan kuusi vuotta sitten, miten kevyeksi päiväkodin aloitus minut silloin teki, kokonaisemmaksi, paremmaksi äidiksi, onnellisemmaksi ihmiseksi.

 

Viime viikonlopulla on osuutensa tässä, iso osuus. Sain muistutuksen ja ennen kaikkea otteen siitä millaista elämä voi myös olla, millaista se pian on mutta ei vielä, äitiyttä yhdistettynä hyvällä tavalla itsekkääseen olemiseen ja elämiseen, kiinnostavampaan arkeen.

Se on kauheaa ja ymmärrettävää, että toisinaan minusta tuntuu kuin tunnit, päivät ja elämä valuisi sormieni lävitse kun olen vauvan kanssa kotona, kun rakennan puolen tunnin ajan legoista torneja jotka vauva nauraen kerta toisensa jälkeen kaataa, kun kävelemme puistoa ympäri ja toiseen suuntaan ja takaisin ja uudestaan, kun hän istuu keinussa ja nauraa ja voisi istua siinä ikuisuuden,

minä sulan hänen onneensa joka rakentuu niin pienistä asioista ja olen samalla täysin valmis omiin pieniin asioihini joista oma onneni myös rakentuu.

Ja kirjalla on osuutensa myös, julkaisun jälkeinen aika on vaikea, ei sille voi mitään, kaikki odotus, jännitys, palautteet, sanat, hetket, sanomalehdet, kaikki on koko ajan läsnä, palautuu mieleen uudestaan ja uudestaan, monta kertaa päivässä, eikä siihen auta mikään, ei mikään, eikä siitä voi enää jauhaa, ei kenellekään, ei joka päivä, kunnes siitä vähitellen alkaa päästää irti ja se katoaa, mutta se aika ei ole vielä.

Ja huhtikuulla on osuutensa myös, sen langettama tylppä paino olkapäillä ja selässä, olen jotenkin kasassa ja yhä arka, tuntuu ettei mikään liiku eikä virtaa. Ja vaikka tiedän senkin, että toukokuussa alkaa jo helpottaa ja kesäkuussa alan tointua, herätä, ja sitten onkin jo elokuu ja ihan kaikki voi taas alkaa, siltä se aina tuntuu, ei se auta näinä päivinä kun on vain tahmeaa, hidasta ja kirkasta.

 

Mutta vauva, rakas pieni mummo, aivan kuin hän ymmärtäisi, on koko aamupäivän pelkkää iloa ja valoa, touhuaa ja nauraa ja kantaa kirjoja, kenkiä, pikkuhousuja, mukeja, nukkeja ja astioita sinne tänne, kiipeää rappusia ylösalas, nukahtaa päiväunille ja hiljaisuudessa minun on jo helpompi olla, kirjoittaa tämä kaikki ja muistaa että kyllä se siitä sitten taas.

 

6 kommenttia artikkeliin ”taite

  1. Helmi, olet ihana! Sukkien ja paljaiden jalkojen pohjista löytyy täälläkin kaikkea ex-syötävää, uusien lempisukkien pohjissa kulkeutuu mustikkaa ympäriinsä, sinne tänne, liistraantunutta perunaa, ikuisia muroja. Ja se on tosi ärsyttävää. Ja päivittäin palvelijan ajatukset ajankäytöstä. Hymyilyttää kuitenkin. Ehkä se, mitä kirjoitit ja se että siellä jossain on muita samanlaisia, jotka hermostuu joskus näistä toistuvista loppumattomista makarooneista. Ehkä kohta sataa edes hiukan. Vähän pilviä ja kosteaa ilmaa mereltä, ukonilmaa rakastaisin 🙂

    Tykkää

    1. Ukonilma olisi aivan täydellinen! Ja hahaaa, saatoin tosiaan sanoa että mä en ole tällä mikään helvetin kodinhoitaja 😀 ja sitten, viime yönä nukuin seitsemän tuntia putkeen eikä aamulla häirinnyt mikään kiukku eikä puuro, miten senkin aina unohtaa, että väsyneenä kaikki on aina paljon paljon raskaampaa.

      Tykkää

  2. On ihanaa lukea kuinka rehellisesti kerrot äityydestä ja siitä, miten paljon kaipaat omaa aikaa ja tilaa ja ettei niiden kaipuu tarkoita, ettetkö rakasta lapsia. Välillä kerron miehellekin näistä sinun postauksista, että jos meillä olisi lapsi niin olisin varmaan ihan samanlainen.

    Me ollaan miehen kanssa onnellisesti lapsettomia ja silti osaan samaistua näihin sinun postauksiin.
    Elokuu on täällä onneksi aivan pian.

    Tykkää

    1. Kiitos paljon, ihana kuulla että tekstit kiinnostavat ja herättävät ajatuksia ja tunteita. Ja niinhän se on että me ihmiset ollaan kovin samankaltaisten juttujen ja tuntemusten äärellä kuitenkin.

      Tykkää

  3. Itse jo vanhempien kolmen lapsen äitinä samaistun tunnelmiisi,. Nyt kun tuosta kaikesta on jo yli 10 vuotta aikaa, toivon, että voisin elää edes päivän sitä vauva-taapero -elämää, sitä kaikella tavalla niin täyteläistä ja kuitenkin yksinkertaisilla asioilla ja toimilla täytetyn päivän verrattuna kolmen teinin kanssa tapahtuvaan arkeen :). Muistan jossakin vaiheessa tajunneeni tuon saman, että omia väsyneiden päivien ajatuksia, pelkoja, ahdistuksia ei kannata ottaa liian tosissaan. Se helpotti, kun tiesi, että kyllä se hyvin nukuttu yö taas tulee ja maailma näyttää kirkkaammalta ja toiveikkaammalta sellaisina päivinä. Mutta vieläkin muistelen myös lämmöllä ihania pääsiäisen pyhiä, kun mies meni katraan kanssa anoppilaan ja sain vain olla rauhassa yksin! Kiitos kiinnostavasta blogistasi!

    Tykkää

    1. Kiitos! Mäkin välillä ajattelen ja tiedän että niitä täyteläisimpiäkin päiviä tulee joskus vielä ikävä, ja hyvä niin. Samalla on myös ihanaa kun lapset kasvaa ja maailma aukeaa vähän enemmän, mutta kaikki vielä kuitenkin lähellä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s