Mitä mietit?

 

Kevät ehti muuttua kesäksi, pidemmiksi illoiksi ja hehkuviksi aamuiksi, palautui sitten takaisin viileämpiin, hiljaisiin päiviin,

 

kirjoja, sarjoja, juhlia, puistoja,

päiväunia ja haparoivia suunnitelmia, kaipuuta syksyyn ja uuteen arkeen, mahdollisuuteen tehdä töitä ja saattaa ajatuksia loppuun asti.

 

Keväällä kaksi vuotta sitten minulla oli romaanin käsikirjoitus vahvasti alussa, sitten tuli keskenmeno ja uusi raskaus ja kirjani äitiydestä vei mennessään ja hyvä niin. Olipa kerran äiti on ollut olemassa jo kaksi kuukautta, ja se on löytänyt lukijoita ihanan paljon, olen saanut koskettavaa, tärkeää ja hauskaakin palautetta päivittäin, aihe on tavoittanut juuri sillä tavoin kuin toivoin,

äitiydestä on sen äärellä käyty keskustelua jota pitkään kävin mielessäni pitkälti yksin,

sanottu ääneen että vaikka kaikki olisi hyvin tulee päiviä kun itketää ja väsyttää niin että värit haalistuvat ja koti supistuu aivan liian pieneksi tilaksi, sydän hakkaa ja sisällä räjähtelee levottomuus jota on vaikea sanoittaa,

on jaettu häpeämätön kokemus siitä että joskus keittiö, olohuone ja oma mieli on sumppuinen kaaos jonka keskellä mistään ei saa otetta,

miten sydän saattaa samana päivänä pakahtua onnesta ja rakkaudesta ja valtavasta kaipuusta ulos maailmaan, halusta riisua kaikki vastuu yltään, pyöräillä kesäyöhön vailla yhtään järkevää ajatusta,

tuntea ja tunnistaa itsensä hetkissä kun elämä on vain ja ainoastaan kiinni pienissä ihmisissä jotka täyttävät tunnit ilolla ja lempeydellä ja uteliaisuudella jolla ei ole rajoja, joihin itsekin seuraavassa hetkissä onnellisena jälleen katoaa,

että äitiydestä puhumisen yhteiskunnallinen ja feministinen ääni on juuri siinä että se itsessään on arvokasta, kiinnostavaa, tärkeää ja kaunista, uuvuttavaa ja ihmeellistä, että arki lasten kanssa on toisteisempaa ja ainutkertaisempaa kuin olisi koskaan voinut kuvitella,

että jos kaikki tämä tuntuu turhalta kiukuttelulta, mitäänsanomattomalta ja vaikealta uskoa, voi kokeilla itse ja tulla sitten kertomaan.

 

Samalla omat lapseni kasvavat harppoen, hakevat paikkaansa ja tilaansa kotona ja maailmassa, heidän on annettava kasvaa ja mennä, tehdä virheitä ja oppia, löydettävä polkunsa itse, ihmissuhteissa, pihalla ja rappusissa,

on sadepäiviä jotka vietämme kolmisin kotona eikä kukaan oikein kestä sitä, jokainen itkee ja kiukuttelee vuorotellen, mutta lopulta tulee ilta ja kylpy ja sadut ja uni, ja seuraavana päivänä kukaan ei muista eilistä enää ollenkaan, on uusi päivä, uudet leikit ja kangastossut, uskomattoman iloinen vauva joka ei enää ole vauva vaan pieni ihminen joka syö ja juo itse, rakentaa torneja ja kaataa ne riemulla, hakee hyllystä kirjan ja kellahtaa sohvalle sitä selaamaan, ja tyttö jonka hiukset ulottuvat pitkälle selkään, joka katsoo hymyillen silmiin ja kysyy mitä se on kun poika ja tyttö seksii ja mikä on natsi ja voiko meidän pihalta löytyä brachiosauruksen luita,

ja minä, minä palaudun joka päivä lähemmäksi sitä toista käsikirjoitusta, romaania, tunnen miten se liikahtelee, pienin askelin ja aavistuksen sokkona, mutta ehdottomasti elävänä ja minulle todellisena, palan halusta tutusta näihin naisiin tarkemmin, upota heidän tarinaansa, pitkästä aikaa rakentaa uusia maailmoja, hioa kieltä, pohtia kerronnallisia ratkaisuja, tarkastella fiktion rajoja ja rajattomuutta.

 

Samalla olen omituisen irrallaan tapahtumista joiden äärellä tai lähellä olen, en tiennyt ennen sunnuntaita että jääkiekon mm-kisat ovat käynnissa, saati että suomi pelaisi finaalissa. Televsiomme on rikki joten en nähnyt peliä, enkä vaalivalvojaisiakaan, sen sijaan katsoin tietokoneelta kaksi jaksoa Sopranosia jonka loppu jälleen kerran häämöttää ja olen siitä hieman surullinen, olen niin kiintynyt sarjaan että luopuminen tuntuu haikealta,

toisaalta olen ollut monella tavalla sosiaalisempi kuin aikoihin, käynyt juhlissa ja tapahtumissa, löytänyt itseni vuosien jälkeen hiekkalaatikon reunalta puhumassa päiväkotipaikoista ja allergioista, käynyt sosiaalisessa mediassa kiivaitakin väittelyjä ja puolustanut mielipiteitäni kiihkeästi,

alkanut vähän suunnitella kesää, festareita ja ehkä jotain pientä reissua, ja ennen kaikkea muuttoa takaisin kaupunkiin, tutuille kulmille, kotiin,

tuntenut jonkin uuden kevyen ilon ja vimman läikähtelevän,

kuunnellut toistolla ihanan Elle Fanningin esittämää kappaletta,

 

I’ll try to play it nice,

but dont kill my vibe.

dont break my stride.

 

 

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Mitä mietit?

  1. Kun kerran kysyit… mietin, minäkin, äitiyttä, sitä miten se muuttuu koko ajan. Luin kirjasi jo tovi sitten, juuri kun olin aloittanut työt vuoden kotona olon jälkeen. Tuntuu että jo nyt olen unohtanut paljon siitä mistä kirjoitat. Tottakai tiedän minkälaista se oli ja on, mutta tunteen tasolla toisiaan toistavat kotipäivät ovat jo vähän kaukaisia.

    Kirjoitat niin tärkeistä jutuista! Erityisesti kosketti ajatus siitä, että perheessä on oltava jokaiselle tilaa olla sellainen kuin on. Temperamenttieroista huolimatta. Usein näitä bogitekstejäsi lukiessani tulee mieleen Sheila Heti, joka kirjoitti Motherhoodissa, että on valittava se kärsimys joka itselle sopii. Itseäni ajatus lohduttaa, jollain hassulla tavalla.

    Tykkää

    1. Tiedän miten paljon unohtaa ja miten paljon myös haalenee ja pehmenee kun elämä ja arki löytävät uudet uomat, tiedän sen esikoisen kohdalta, ja hyvä niin. Vauvavuosi on ihana ja tärkeä ja monin tavoin mullistava, mutta vähän samoin kuin raskauden kanssa niin sille on, ainakin mulla, selkeästi aikansa ja sitten on hyvä siirtyä seuraavaan.

      Ja kiitos, erityisesti tuo vertaus Hetiin, pakahdun ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s