retriitti

 

Luen mitä olen kirjoittanut vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, unohdan tämän usein, tämä blogi on kuin päiväkirja, sen äärellä voi palata menneisiin kesiin, päiviin kun yhä tänään kesken oleva romaani oli jotain mitä ajattelin joka hetki ja sitten elämä tapahtui ja se jäi kaiken alle muttei unohtunut, ei hetkeksikään ja nyt sen aika on taas,

palata kirjoituksiin ja kuukausiin jolloin perheessämme oli vain yksi lapsi ja hänkin niin paljon pienempi kuin nyt, miten vauhdilla aikaa menee mutta hetkiä tallentuu, jää muistiin, niistä on täällä jälki,

kirjoittaessa en sitä ajattele tai ymmärrä, vasta jälkikäteen tajuan miten henkilökohtaisia monet tekstini ovatkaan,

eikä se herätä minussa häpeää tai katumusta vaan enemmänkin  iloa, ihanaa että olen uskaltanut ja uskaltaisin edelleen jos vaan olisi mahdollisuus, usein ei ole,

on kesä ja uuden kodin remontti ja lapset ja aikataulut ja kirjat ja mitä lie,

ystävä kysyi että kirjoitanko tällä hetkellä mitään,

vähän, vastaan, tai ainakin ajattelen sitä mitä haluaisin kirjoittaa, jokainen ajatus ja liikahdus on tärkeä, vie kohti jotain, sellaista tämä työ on, ei koskaan lakkaa olemasta,

novels begin, not on the page but in meditation and day-dreaming – in thinking, not writing,

ja sitäkin se on, että kun vihdoin saan olla yksin ja alkaa ajatella kokonaisia asioita minä tunnen miten lauseita alkaa heti muodostua, samantien, tunnen sen, miten olen enemmän elossa ja minä kun voin muodostaa näkemästäni ja kokemastani lauseita, se voimistuu vuosi vuodelta, tarve ja halu kirjoittaa ja kertoa, minun on niin paljon helpompi hengittää kun saan tehdä töitä,

mitään muuta en voisi kuvitella tekeväni, mitenkään toisin olevani.

 

Olen vain kotona mutta kutsun tätä yhden naisen kirjoitusretriitiksi, siitä tulee hyvä mieli,

käyn illalla juoksemassa, nukun yhdeksän tuntia, herään kun herään, tunne on joka kerta häkellyttävä, pää yhtä aikaa kevyt ja raskas, edessä kokonainen päivä vain minulle, se on kuin huumetta, voin tehdä mitä vaan eli nousta ylös, keittää kahvia ja kirjoittaa, hiljaisuus huimaa ja huumaa, kukaan ei kysy mitään, ei halua mitään, ei keskeytä,

ja tällä kertaa, toisen lapsen myötä, en tunne edes ikävää, en vielä, muutaman päivän päästä tuntisin mutta nyt tuntuu siltä kuin voisin olla näin ikuisesti, yksin ja tietokoneen äärellä, välillä käyn sohvalle makaamaan ja luen Onnenkissaa jota taidan rakastaa, se palauttaa monella tavalla mieleen ajan kymmenen, viisitoista vuotta sitten, tunnen oloni yhtä aikaa jo vanhaksi ja vielä nuoreksi, haikeaksi siitä etten enää koskaan saa noita tietynlaisia erityisiä kimpoilevia ihananoutoja vuosia takaisin,

kun oli loputtomasti aikaa, kirjoittaa, pussailla, humaltua, ajatella, valvoa, nukkua, herätä,

mutta itse en olisi silloin, enkä nyt, osannut tarkastella aikaa ja sen kuvia ja naista siinä kaiken keskellä niin hienosti, lohdullisesti ja älykkäästi kuin Vähäpesola kirjassaan tekee, mutta siitä kaikesta myöhemmin lisää,

 

koska tässä asunnossa, tässä pienessä talossa yksin oleminen on myös erilaista, naapurin lapset koputtelevat oveen ja kysyvät ystävänsä perään, eivätkä vain tytön vaan myös pienemmän, se on jotenkin liikuttavaa, ja havahduttavaa, tämä koti ei ole vain minun tai vaan myös lasten koti, heillä on täällä omat elämänsä ja jälkensä,

mutta jälleen laskeutuu hiljaisuus ja jatkan töiden parissa, kirjoitan kunnes en enää jaksa ja luen ystäväni käsikirjoitusta, luen vaikka ulkona hehkuu aurinko ja päivän ääriviivoilla liikkuu tuttu tunne, pitäisi olla ulkona ja elossa ja kokea, tämäkin korostuu vuosi vuodelta, olen aina vain vähemmän kiinnostunut vuodenajoista ja lämpötiloista,

mutta koska kuitenkin on kesä ja ilta on kaupungissa kallioilla juhlat ja lähden sittenkin,

paljon tuttuja ja muutama ystävä, viiniä ja ihmeellinen valo, aurinko värittää Temppeliaukion kauniita taloja, viivyn kauemmin kuin ajattelin, aamuyöllä herään päänsärkyyn mutta nukahdan uudestaan ja aamulla se on poissa,

kahvia hiljaisessa keittiössä,

melkein jo odotan heitä saapuvaksi,

 

ja tiedän miten se menee, hetkeen en malttaisi irrottaa otettani heistä, hetken kaikki on juuri hyvin, juuri niin, syli ja talo täynnä, kunnes taas mieli alkaa liikuskella, raivata tilaa ja kaivata hiljaisuutta, sellaista se on, tämä, elämä nyt, aaltoliikettä läheisyyden ja yksinolon tarpeen kanssa,

miten hirvittävän onnellinen olen kun voin saada molemmat, en aina juuri silloin kun haluan mutta jossain vaiheessa kuitenkin, sen pidän mielessä, yritän ainakin,

pian he ovat jo täällä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s