saaripäiväkirja

 

Ajamme kaupungista pois, ajamme läpi toisen ja kolmannen, ajamme rengastietä aina lauttarantaan asti, vaaleanharmaat pilvet roikkuvat raskaina, tytöt kurkkivat kaiteen ylitse, moottorin jylinä peittää lokkien huudot.

Tutut punaiset mökit ja rantaa rikkovat kalliot, pitkät laiturit ja suolan tuoksu, illalla tuuli tyyntyy ja aurinko tulee esiin, valvomme myöhään ja heräämme kirkkaaseen päivään.

Mies lähtee berliiniin, me jäämme, minä, tytöt ja äitini.

Aamulla pienin herää kuumeisena ja itkuisena, nukkuu puolet päivästä ja seuraavastakin. Käyn tytön kanssa kallioilla retkellä, syömme karkkia ja laskemme laivoja, on ihanaa ja lämmintä, huolehdin pienestä mutta vähitellen vointi kohenee ja mieskin tulee takaisin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen olemme lomalla ja samassa paikassa kaikki, siitä tulee raukea ja rauhallinen olo,

on hyvällä tavalla hiljaista vaikka mökki on aika pieni ja lapset äänekkäitä, en kaipaa minnekään muualle.

Suljen instagramin ja huomaan miten mieli aivan selkeästi asettuu kun keskityn siihen missä olen ja kenen kanssa ja miksi, en siihen millaisen kuvan siitä voisi ottaa ja mitä joku siitä ajattelee ja mitä se joku muu jossain tekee,

kun en mieti millaista tarinaa haluan elämästäni niillä kuvilla kertoa kun en edes tiedä kenelle sitä kerron.

Niin ihana kun onkin tietää mitä minulle rakkaat ja tärkeät tai kiehtovat ihmiset ajattelevat ja tuntevat, tuntuu se myös siltä kuin olisin jatkuvasti keskellä hälyistä huonetta eikä sellainen sovi minulle ollenkaan,

välillä otan puhelimen käteen ja vasta sitten tajuan, että aivan turhaan,

ei tarvitse osallistua, ottaa kantaa, kommentoida, tykätä, jakaa.

Monelle sosiaalinen media on varmasti niin luonteva ja mutkaton osa arkea ettei sen tuoma häly ja surina ja tulva aiheuta mitään sen kummempia oireita, tai vaikka aiheuttaisikin niin siinä ei ole mitään negatiivista, se vain on. Omalla kohdallani äänet ja ihmiset ja ajatukset ovat ihan todellisessakin maailmassa usein vähän liikaa, ei ihme etten kaipaa siihen päälle vielä toista kerrosta ja ulottuvuutta.

En osaa vielä sanoa suljenko tilin lopulta kokonaan vai palaanko syksyllä takaisin, eikä se oikeastaan ole kovin kiinnostavaa, nyt olen näin, otan kuvia itselleni, jätän puhelimen laukun pohjalle, lähetän viestin kun halun tietää mitä jollekin kuuluu.

Istuskelemme terassilla ja rannassa, letitämme hiuksia ja juomme kahvia, nukun pienen kanssa päiväunia, herään aina ennen häntä ja luen, luen loppuun Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken, josta lopulta pidän aika paljon, sen rivien väliin upotetusta surumielisyydestä ja lakonisesta huumorista, pelkistetystä kerronnasta ja melkein tylystä kielestä, anteeksipyytelemättömyydestä,

miten nuori kirjan päähenkilö onkaan, 21-vuotias, havahdun siihen monta kertaa, ja hyvä niin koska juuri siitä kirjassa on kyse, nuoruudesta, ja minä tunnistan Francesin hahmosta paljon itseäni, miten hirvittävän ehdoton, suora, välinpitämätön ja vaativa minäkin kerran olin, ja juuri sen takia niin herkillä ihan koko ajan ja usein aika yksinäinen vaikken juuri koskaan ollut yksin,

kirjassa on myös hieman liikaa sivuhahmoja ja nokkeluutta ja paljon sellaistakin mistä en oikein kiinnostu, usein juuri niistä keskusteluista ystävien kesken, mutta silti minä viehätyn, tämä on tyly ja raikas yhtä aikaa enkä muista toista sellaista,

Bobbi ja minä tapasimme Melissan ensimmäistä kertaa kaupungilla runoillassa, jossa esiinnyimme yhdessä. Melissa otti meistä ulkona valokuvan, jossa Bobbi polttaa tupakkaa ja minä pitelen vaivaantuneena kiinni vasemmasta ranteestani niin kuin pelkäsin, että se karkaa.

Ja loppu, se yllättää, ja se on aina hienoa.

 

Kun olemme paikalla koko perhe minä nautin tyttöjen seurasta enemmän, on helpompi keskittyä molempiin kun saa hetkittäin keskittyä vain toiseen, täällä kaikki on muutenkin selkeämpää, kinoista ja kiukuista huolimatta saari luo omanlaisensa läheisyyden,

siksi haluan tulla tänne joka kesä, tuoda tyttöni tänne, sanoa että tuossa on meri eikä se hiljene koskaan, että usein iltaisin tuuli yltyy ja sotkee hiukset,

että toisinaan täällä tuntuu siltä että ihan kaikki on tässä ja hyvin.

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”saaripäiväkirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s