kotiin

 

Elokuussa olen punaposkinen ja kiihtynyt, levoton, odottava.

Edessä on muutto uuteen kotiin, kauniiseen ja valoisaan, mutta en haluaisi lähteä.

Vatsassani kasvaa lapsi, vielä aivan pieni, rusinan kokoinen. Etoo, itkettää, olen onnellinen.

 

Tulee syksy, raskaus alkaa näkyä, tulee talvi, olen maapallo, kirjoitan kirjaa kaikesta mitä on sisälläni ja ympärilläni, huumaannun siitä miten rehellinen saan olla, voin olla.

Helmikuussa on hirvittävän kylmä enkä tee enää muuta kuin odotan ja nukun.

Maaliskuussa syntyy vauva, täydellinen. Tuomme hänet kotiin. Kävelyt ja päiväunet ovat pitkiä, maitoa on kaikkialla.

Tyttö kiipeää syliin eikä päästä irti.

 

Huhtikuussa päätäni särkee useamman päivän, viikon, pidättelen itkua kunnes sanon etten halua asua täällä, en usko että voin asua täällä pidempään kuin kaksi vuotta.

Kaikki järjestyy, he sanovat, ja ovat oikeassa.

 

Kesä on pitkä, hidas ja kuuma, liian kuuma, hikoilen ja imetän, käymme Tukholmassa, yövymme hotellissa joka on rakennettu ikivanhaan kerrostaloon, korkeat huoneet ja ikkunat auki öisille kaduille, hetkessä olen aivan varma, tällaisessa haluan asua, en halua lähteä kotiin.

 

Tulee syksy, valvon kaksi kuukautta ja kirjoitan joka päivä, en kerro kenellekään miten kauhea oloni hetkittäin on, tulee talvi, uni tekee päivistä valoisia, saan kirjan valmiiksi.

Vauva täyttää vuoden, tytöllä on uusi uhma, välillä on vaikeaa, välillä ihanaa, kirja ilmestyy.

Kevät muuttuu kesäksi. Lapset kasvavat, leikkivät, kiljuvat. En jaksa lukea, en katsoa sarjoja, en ajatella, en kirjoittaa. Alan taas juosta aamuisin, pääni kevenee joka askeleella.

Laitamme asunnon myyntiin, ostamme toisen, edessä on muutto uuteen kotiin, kauniiseen ja valoisaan.

 

On kiinnostavaa pukea elämä tällä tavoin pelkistettyihin lauseisiin, riisua ympäriltä mahdollisimman paljon, kertoa asioista niin kuin ne menivät. Oikeastaan se on ainoa keino koska niin paljon sävyjä, murroksia ja taitteita muuttuu tai unohtuu, varsinkin näinä vuosina kun unta on vähän ja aika menee vauhdilla ohi.

Siitä näkee myös miten onnekkaita ja turvassa me olemme olleet, olemme. Miten pieniä huolemme ja murheemme.

 

Istumme pihalla, nämä ovat viimeisiä iltoja täällä, miten nopeasti kaksi vuotta meni, miten paljon siihen mahtui, niin uskomattoman paljon.

Juuri tästä kävelimme kun olimme matkalle Naistenkinikalle, jäätävän kylmä kirkas aamu, käännyimme katsomaan, tyttö vilkutti ikkunassa, ajattelin että sydämeni pakahtuu rakkaudesta, etten kestä tätä hetkeä, kunnes uusi supistus sai minut unohtamaan kaiken muun, painoi taksin takapenkille kaksin kerroin.

Missään muualla ei ole tapahtunut kaikkea sitä mitä täällä on. Se tekee kaikesta hieman haikeaa sittenkin.

 

Jos nyt saisin valita en osaa sanoa valitsisinko toisin. Koska nyt ainakin tiedän. Haluan asua kaupungissa, haluan kävellä paikkoihin, haluan olla ihmisten keskellä vaikka useimmiten yksin. Haluan ympärilleni korkeita taloja, raitiovaunuja, ravintoloita, elokuvateattereita.

En ole ihminen joka puuhastelee pihalla.

Ja samalla, lasten kannalta tämä oli hyvä ratkaisu, juuri tähän hetkeen, varsinkin isommalle, miten vapaasti hän sai mennä ja tulla, olla ystävien kanssa pihoilla ja kulkea itse eskariin. Ennen toista lasta ja vielä silloinkin kun olin raskaana, minä katselin leikkipuistoissa vanhempia jotka yrittivät pysyä isomman lapsen perässä sylivauvan kanssa, työnsivät vaunuja tai tuudittivat rintarepussa samalla kun toinen kiipesi aidan yli, ajattelin että tuo ei koske minua. Eikä se sitten koskenutkaan.

Nyt molemmat lapset saavat juosta leikkipuistoissa niin paljon kun haluavat. Minun loistavat tyttöni.

 

Pian heräämme uudessa kodissa, pienemmässä, puiston laidalla, korkeiden kivitalojen keskellä. Avaan ikkunat sisäpihalle ja kadulle. Saatan tytön kouluun, vien pikkusiskon päiväkotiin, kävelen työhuoneelle. Mielikuva on niin ihana, etten melkein usko sen olevan totta. Mutta vain melkein.