(näkö)kulmia

 

En ollut lainkaan varautunut siihen miten raskas tämä muutto ja koko elokuu olisi.

Mietin vain ja ainoastaan että sitten kun. Sitten kun ollaan siellä. Kotona. Piste.

 

En osannut ajatella, että remontti voisi viivästyä, ettemme pääsisikään muuttamaan vaikka olisi muuttopäivä ja kaikki tavarat ja laatikot kannettu uuteen kotiin, että seuraava viikko olisi pelkkää kaaosta, väsymystä, varakodin ahtaita tiloja, kinoja ja jännitystä, että vanhempi lapsi aloittaisi koulun keskellä kaikkea sitä,

että sitten kun vihdoin pääsisimme uuteen kotiin keskelle laatikko- ja huonekalukaaosta ja olisi ensimmäinen yö jonka nukkuisimme sikeästi ja onnellisina ja heräisimme epätodelliseen iloon siitä, että sitten kun oli vihdoin nyt, alkaisikin uusi, pienistä asioita koostuva rupeama, tavallaan mitätön mutta silti sellainen, että arki olisi hieman turhan hankalaa, jatkuva säätäminen ja järjestely raskasta, kaikki tavarat ja vaatteet väärissä paikoissa tai kateissa, ikean säkeissä ja koreissa missä lie, unet liian lyhyitä,

että päälle voisi vielä tulla pari flunssaa, tunnekuohuja, työkiireitä, typeriä sattumuksia ja riitoja,

ettei selkäni kestäisi, kirjaimellisesti,

että lopulta olisin kaiken onnenkin keskellä aivan helvetin väsynyt,

ja miten nopeasti sen kaiken unohtaisin sitten kun arki alkaisi vähitellen asettua uomiinsa,

miten nopeasti niin paljon vain unohtaa.

 

 

Kaiken keskellä ekaluokkalainen, hän joka on aina ollut tomera, omatoiminen, sosiaalinen ja tilannetajuinen, onkin hetkissä aivan pieni, kaipaa syliä ja huomiota, kurottaa kohti meitä samalla kun hamuaa maailmaa, opettelee uusia tunteita, suuntia, katuja ja kulmia, yrittää parhaansa luovia tilanteissa, porukoissa ja hetkissä.

Anna hänen olla juuri niin pieni kuin hän haluaa, minulle sanotaan, ja se on totta. Niitä hetkiä on aina vain vähemmän, se ei ole paapomista tai hyysäämistä, se on jakamista ja turvallisuutta, jaettua tunnetta siitä että hiljaa hyvä tulee. Kävellään yhdessä kouluun, luetaan iltasatu, hölmöillään.

Yhä useammin hän myös kulkee toisaalle, sinne minne itse haluaa, kohti sitä mikä häntä kiehtoo ja kiinnostaa, ei odota minua, ei kaipaa.

 

Hän joka ihan vasta äsken seitsemän vuotta sitten syntyi, reilun vuoden iässä aloitti päiväkodin, seisoi keskellä loskaista pihaa valtavan iso turvaliivi yllään, kaksivuotiaana työnsi amerikkalaista jalkapalloa nukenvaunuissa pitkin poikin Töölön katuja, putosi keinusta kymmeniä kertoja niin hurjasti että hetken hiljaisuus jokaisen jälkeen salpasi hengen.

 

Niin paljon muistoja. Niin paljon tarkkoja, hurjia, rakkaita ja tärkeitä kuvia. Ja samalla niin paljon sellaista joka on unohtunut, vain liuennut päivien, kuukausien ja vuosien joukkoon, sellaista mitä en koskaan uskonut unohtavani, ensimmäisiä kertoja, kohtaamisia, arkea, opettelua, milloin se tapahtui ja milloin tuo ja mitä sitten tapahtui, en muista vaikka kuinka yrittäisin,

ihmeellisin aika jota ei koskaan saa takaisin kiisi tähän päivään, hänen varovaiseen ja villiin katseeseen, kumpuilevaan nauruun joka saa minutkin nauramaan joka kerta, silloinkin kun pitkien päivien iltoina ja kiireisinä aamuina ajattelen etten kestä enää, en jaksa tuota uhmakasta, kiljuvaa, itkevää, huutavaa ja Aapista ja farkkuja paiskovaa tyttöä jolla ei hetkittäin ole aavistustakaan siitä miten päin olla ja mitä tehdä,

sulan hänen kulmien alta pilkistävään hymyyn, olalla tuntuvaan kevyeen silitykseen, äiti?

 

Ja pienempi, reippaasti tömistelevä ja hullunkurinen. Kotona kuin siskonsa varjo, suuttuu, nauraa, juoksee, tekee kaiken heti isomman perässä, matkii ja symppaa, pitää puoliaan ja välillä hermostuu, menee nurkkaan seisomaan ja tuhisee, katselee meitä tuimana kunnes ei malta enää,

jäi tänään, tunti sitten, ensimmäistä kertaa yksin päiväkotiin, samalle isolle pihalle samanlainen iso liivi yllään kuin siskollaan silloin vuosia sitten, ei itkenyt mutta hieman hämmentyneenä vilkutti, haki sitten lapion ja ämpärin ja tallusti pienten ystäviensä seuraan,

lähdin helpottuneena, vatsaa ja rintaa aamuviidestä asti puristanut paino hälveni, minun pieni rakas mummo, kyllä hän pärjää,

vasta tässä tietokoneen ja kahvin äärellä hetken itkin.

 

En osannut valmistautua siihen miten isoa tämä kaikki on. Uudet kulmat, vaikkakin tutut, äänet, valot ja kaiut, lähes jokainen katu muistuttaa jostain, on niin kotoisa olo ja silti eri, en ole asunut täällä koskaan niin että minulla on kaksi lasta, en ole koskaan muuttanut niin että on kaksi lasta, saati yrittänyt asettua, järjestää, hoitaa uutta arkea siten,

en ole koskaan saattanut yhtä lasta kouluun ja toista päiväkotiin, tämä on ensimmäinen kerta kun olemme aamusta alkaen eri paikoissa kaikki,

outoa, haikeaa, kevyttä.

 

Lapset myös solahtavat, katselevat ja kysyvät, sanoilla ja eleillä kertovat miltä tämä kaikki tuntuu, he elävät tuttua ja uutta yhtä aikaa, ovat niin uskomattoman reippaita, minä se olen joka välillä en vain jaksa, en tiedä miten. Miten vastata kaikkiin kysymyksiin ja tunteisiin, miten pitää sylissä ja lohduttaa kahta joiden tarpeet ovat aivan eri ja välillä samat, miten tulkita, tukea, kannatella ja antaa mennä. Miten olla kirkkaana ja vastaanottavaisena heidän edessään kun he sitä eniten tarvitsevat. Ehkä vain aamu, päivä, hetki kerrallaan.

 

Iltaisin istumme sohvalla ja luemme kirjastosta löytynyttä aarretta Otusten joukossa. Se saattaa olla yksi ihanimmista lastenkirjoista koskaan. Koskettava, tärkeä, hauska ja kiinnostava, ja kaunis. Tyttö kuuntelee silmät suurina yksityiskohtia kummitusteläinten, orankien ja valaiden elämästä, pulppuaa kysymyksiä sademetsistä, ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Miksei kaikki halua suojella pandoja? Miksi sinä olet kasvissyöjä ja me muut syödään joskus lihaa? Miksei kaikki kierrätä jos se auttaa? Miksi on pakko olla lentokoneita, miksi on öljyä, miksi joku haluaa valtaa ja toinen ei?

Parhaat lastenkirjat ovat näitä, joiden äärelle aikuisenkin on hyvä ja ihana pysähtyä, jäädä kiinni juuri siihen ajatukseen, että millaiseen maailmaan haluan nämä pienet ihmiset kasvattaa, mitä vastata kahdenkymmenen vuoden päästä kun he kysyvät: mitä sinä teit silloin kun oli viimeinen hetki toimia, teitkö mitään vai olitko vain koska et jaksanut tai välittänyt, välttelit vastuuta, jopa sitä pienintä?

Vastaan parhaani mukaan samalla kun pienempi kiipeää sohvan reunan yli, putoaa, itkee, kapuaa siskonsa syliin ja rauhoittuu. Myöhemmin he nukahtavat ensimmäiseen yhteiseen huoneeseensa keskenään tytön pehmeän laulun rauhoittamina.

 

Rakastan heitä niin, tätä perhettä, näiden seinien suojassa sykkivää sydäntä.

Rakastan sitä että lapset nukkuvat omassa huoneessaan ja saan taas iltaisin lukea itseni uneen. Luen joka ilta, yli tunnin. Olen lukenut vimeisen kahden viikon aikana saman verran kuin koko kesänä yhteensä.

Rakastan näitä katuja ja kaupungin ääniä, korkeita taloja ja suuria puistoja, korkeita huoneita ja kulman takana olevia kahviloita,

aamu, päivä, hetki kerrallaan.

 

2 kommenttia artikkeliin ”(näkö)kulmia

  1. Hei Helmi,

    tässä on niin paljon kaikkea mikä saa suuren kaipauksen aikaan, ihanat hurjat muistot ohi kiitäneistä vuosista. Ja kun luen, ymmärrän, että tätäkin juuri kuluvaa hetkeä tulen kaipaamaan. On päiviä, milloin sydän pakahtuu pienimmästäkin, rintakehän alle paisuu ontto ja painava kaiherrus vain muiston häivähdyksestä. Sellaisena päivänä luin tätä tekstiä ensimmäistä kertaa, hypin osioiden yli, en halunnut sitä ikävää. Tänä aamuna kuitenkin on hiljaisuutta ja aikaa. Ihana, miten yhtäaikaa voi tehdä surulliseksi ja onnelliseksi. Nämä jaetut hetket muistuttavat siitä, mikä on tärkeää, herättävät olemaan läsnä ja kiitollinen. Muisti on ihmeellinen asia, on asioita, joiden äärellä tuntuu, ettei voi elää jos muistaa kaiken kirkkaasti ja niin paljon asioita, joita ei voi muistaa kyllin hyvin. Nämä hetket, mitkä jaat, saavat aikaan sen, että haluan varmistaa etten unohda, alan kirjoittaa sen minkä muistan ja tästä eteenpäin. Kiitos. ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s