Niin ihana viikonloppu!
Tytöt olivat yökylässä, meillä oli miehen kanssa treffit, oltiin rauhassa ja pussailtiin ja juotiin viiniä, ja käytiin elokuvissa, kahdesti. Parasta.
Lauantai-iltana katsoimme Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood. Odotukset olivat korkealla, liiankin.
Elokuvassa oli paljon tuttua, mahtavaa Tarantinoa, täydellinen musiikkiraita ja upea ajankuva, hauskaa dialogia ja kulttuuristen viittausten tulva. Brad Pitt ja Leonardo DiCaprio loistivat pääosissa, heidän läsnäolossaan sellaista rentoa karismaa, jonka äärellä on hyvä olla. 1960-luvun lopun Hollywood kylpi Kalifornian auringossa tavalla joka jäi hehkumaan mieleen.
Mutta oli muutakin. Suppea ja tylsä naiskuva. Vastenmielinen väkivalta. Puolivälissä tyhjäkäyntiä. Ehkä eniten se naiskuva. Näinä aikoina tuntuu kummalliselta ja tunkkaiselta kuvata tyttöjä ja naisia takapuoli edellä, esittää heidät pelkkinä sivuhahmoina, kuin nukkeina tapahtumien liepeillä. Monin tavoin keskiössä olevasta Sharon Tatesta (jota Margot Robbie esitti herkästi ja taiten siinä pienessä tilassa joka hänelle oli annettu) olisi saanut paljon moniulotteisemman hahmon. Ja niin, tämä ei ole elokuva Sharon Tatesta, ymmärrän sen kyllä, mutta on aina myös valinta mille, miksi ja miten elokuvassaan antaa tilaa tai jättää antamatta.
Ja sitten lopussa yhden naisen päätä hakataan kymmenen kertaa pöytää vasten ja toinen poltetaan elävältä. En voi uskoa etteikö tämä olisi täysin harkittua, ystäväni sanoin ”keskisormen näyttö vallitsevalle keskustelulle”. Se on tympeää ja ankeaa.
Hämmentää, että niin moni julistaa rakastavansa elokuvaa, jossa naisen, tai kenen tahansa, päätä hakataan verimössöksi pöytää vasten. Teatterissa moni myös nauroi ääneen. Itse en jaksa katsoa sellaista enää sekuntiakaan, eikä sen paikkaa voi ainakaan minulle mitenkään puolustella. Mutta makunsa toki kullakin.
Ja kyllä minäkin tästä osittain pidin, paljonkin, ja oli hetkiä kun sen tunnelma vangitsi minut täysin. Mietin myös, että ehkä toisella katselukerralla jotkut tasot nousisivat paremmin esille, mutta epäilen että sitä kertaa koskaan tulee. En vain oikein innostunut kokonaisuudesta, eikä siitä nyt, kahden päivän jälkeen, ole mitään vahvaa tunnetta jäljellä. Paikoin hieno mutta lopulta vähän tyhjä. Jos antaisin tähtiä niin ehkä kolme.
Sunnuntaina aamulla kävelimme auringossa kahvien kanssa pitkästä aikaa Tennispalatsiin. Olin tarkoituksella jättänyt lukematta James Grayn ohjaaman Ad Astran jokaisen arvion, tiesin vain että haluan sen nähdä, avaruuselokuvat ovat vähän semmoinen heikko kohta.
Ja miten kaunis elokuva oli, kuvakerronta paikoin aivan poikkeuksellisen upeaa. Jos Brad Pitt oli vedossa Tarantion kanssa niin tässä hän oli vielä vähän jotain enemmän. Hiljainen karisma kannatteli koko elokuvaa vaivattomasti, sisällä tapahtuva kaaos välittyi kasvoilta ihailtavan pienin elkein.
Juoni ei ollut kovin originelli eikä loppuratkaisu yllättävä, mutta elokuvan ihmeellinen kauneus yhdistettynä vaikuttavaan musiikkiin teki siitä lähes taiaomaisen. Tarantinon meuhkaamisen jälkeen tämä tuntui ehkä vielä paremmalta. Vain kaiken auki selittävää kertojaääntä olisin vähintään karsinut, niin rauhoittava kuin Pittin ääni onkin.
Blogissaan Kalle Kinnunen kirjoittaa, että siinä missä Christopher Nolan on insinööri, James Gray on runoilija. Niin totta. Tähtiä ainakin neljä.
Elokuvat, parasta.
Helmi Kekkonen 