in a fantastic time

 

Miten paljon olen kirjoittanut äitiydestä, enemmän kuin mistään muusta. Äitiyteen kasvamisesta, äitinä olemisesta. Sen keskelle katoamisesta ja palautumisesta, hitaasta, hyvästä, kauniista. Väsymyksestä. Kiukusta.

Omasta tilasta, aina siitä.

Ja sen vuoksi rajoista, rajallisuudesta. Kuin en koskaan enää olisi ihan täydellisesti missään, en ihan eheä, osa minusta aina jossain, heidän luonaan,

ja heidän luonaan aina pieni osa toisaalla, tarinoissa, kielessä, sanoissa, siinä tilassa.

Outoa, kiinnostavaa. Totta.

 

Ja sitten, palaan tänne.

Se kuulostaa hassulta mutta niin kauan kuin olen ollut äiti, se alkoi jo silloin kun olin raskaana, ihan alussa, nuorempi, kimmoisa ja jännittynyt, jo silloin olivat nuo kuvat ja minä tunsin sen kaiken mitä kohti haluan kulkea, tiesin sen jotenkin silloinkin kun tiesin niin vähän,

vielä tuntematon lapsi ihoni alla ja mieli ja sydän usein sikinsokin, katsoin näitä kuvia ja ajattelin että tuossa se on:

elämä,

86720013.JPG

 

Palaan niiden äärellä säännöllisesti. Ne liikuttavat, osuvat,

en tiedä miten sen sanoisin, tuntuu vain että tästä on kysymys, hetkistä, kosketuksesta, tilasta, rauhasta,

se on kaikki olemassa kun minulla on heidät, ihan kaikki, koko ajan,

ei haittaa etten ole täydellisen eheä, täydellisesti, täydellinen, missään. Riitää kun olen, heidän kanssaan, valossaan, myötään.

 

Koska on tunne jota ei voi laittaa tilastoihin, kaavioihin, listoihin, suunnitelmiin. Ytimessä oleva, minussa, meissä.

 

Kaikki on niin pienestä kiinni, että meillä on juuri tämä, nämä hetket,

esimerkiksi tämä,

kun meitä oli kolme ja pienin vuorostaan ihon alla, olin jo kolmenkymmenenneljän, oli kesä ja matkustimme valtameren äärelle, kaikki oli kaunista ja minua väsytti paljon,

tyttö minun sylissäni, valoisia, lämpimpiä päiviä,

siitä on niin kauan, minä muistan sen, minä muistan kaiken,

tänään erityisen hyvin kun mietin hänen syntymäpäiväänsä, se on pian, hän täyttää jo seitsemän vuotta, kävin kuviani läpi, löysin monta rakasta, varsinkin tuon yhden, me kaksi, kaiken keskellä aina me kaksi,

hän joka teki minusta äidin,

antoi enemmän kuin olin koskaan osannut toivoa, ja jonka silti alusta asti jotenkin tiesin haluavani, juuri hänen myötään, hänen kanssaan.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s