Rakkaus!

 

Puhelin on äänettömällä, kuten aina.

Sitten huomaan että päiväkodista on puolen tunnin aikana soitettu neljä kertaa. Pelko on jääkylmä aalto joka lyö sekunnissa vatsanpohjasta kurkkuun asti. Mutta hänellä on vain kuumetta. Haen pienen kotiin, annan lääkettä, katse valpastuu.

Illalla lähden tanssitunnille, sen aikana kuume nousee jälleen, mittari näyttää 39.5.

Tulikuuma pallero nukkuu, itkeskelee, ulisee, nukkuu.

Huoli lapsista on tunne johon ei totu. Vaikka syy olisi kuinka arkinen niin silti. Heti on valmis ottamaan itselleen kaiken kannettavaksi. Muut murheet katoavat. Maailma kutistuu seinien sisälle,

pupu kainalossaan tuhisten hän on koko maailma.

 

Olin viime viikonloppuna Turun kirjamessuilla. Päivä ja ilta oli pitkä, täynnä kivoja ja kiinnostavia kohtaamisia. Eräässä seurueessa keskustelimme vauvakadosta. Ilahduin, koska olen miettinyt aihetta viime aikoina paljonkin mutta siitä ei kovin usein tule juhlissa puhuttua, varsinkaan eri ikäisten ihmisten kanssa, nyt ikähaitari oli 28-74, lapsellisia ja lapsettomia, sain sanottua melkein kaiken tämän:

 

Olen miettinyt miksi tästä aiheesta puhutaan niin ankeista ja tylsistä tulokulmista käsin. Verot, eläkkeet ja kansantalous ovat toki tärkeitä asioita, mutta eihän niillä oikeasti ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa saako joku mahdollisuuden tulla vanhemmaksi. Koska niin, kuten kaikki tietää ja silti niin usein unohtaa, lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan.

Vanhemmaksi tuloon ja vanhempana olemiseen liittyy niin valtava määrä arvaamattomuutta, kerroksia, säikeitä, arvoja ja tunteita, ettei palkeilla, tilastoilla ja numeroilla tee yhtään mitään. Upeinkaan grafiikka ei pysty kuvaamaan sitä rakkautta minkä lapsi tuo tullessaan.

Eikä se pelkästään sitä ole, tietenkään. Mutta mikä nyt olisi, pelkästään jotain.

 

Lasten myötä tulee valvomista, sairastelua, turhautumista, odottamista, itkuja, riitoja, kuravaatteita, pitkästymistä, leikkipuistoja ja valvomista. Huolta, pelkoa ja epävarmuutta. Mieletön määrä peiliin katsomista ja sieltä tummien silmänalusten ja omien puutteiden löytymistä.

Mutta ei se mitään. Tai toki joskus paljonkin mutta silti ne ovat vain häivähdyksiä, hetkiä jotka menevät ohitse. Koska lapset itsessään ovat niin paljon enemmän kuin kaikki tuo yhteensä.

Rakkautta, iloa, riemua, lämpöä, valoa.

He ovat mahdollisuus saada paikka eturiviin katsomaan miten ihmisestä kasvaa ihminen, oivaltava, hauska, älykäs kokonaisuus, ainutkertainen yksilö, nippu mielipiteitä, tahtoa, huumoria ja taitoja, uteliaisuudesta ja valosta lepattava sydän.

He ovat mahdollisuus.

 

Mutta eihän näistä mikään yksinään ole syy tai selitys saada tai olla saamatta lapsi.

Voi olla, että olen ihan väärässä mutta sanon silti: kaikki mitä vanhemmuudesta puhutaan on tavallaan täysin turhaa ennen kuin on itse vanhempi. Ne ovat, kuitenkin, aina, toisten ihmisten sanoja ja kokemuksia. Koska lapsilla tai ilman ja syystä mistä tahansa on asia niin täydellisen henkilökohtainen; elämäntilanteesta, kehosta, omista fiiliksistä ja odotuksista riippuvainen. Haluanko minä tulla vanhemmaksi vai en? Millainen vanhempi minä olisin, millainen minun lapseni, mitä se sitten tarkoittaisi ja millaista minun elämäni sitten olisi? Miten työt, miten harrastukset, miten parisuhde? Mitä jos mistään ei tulekaan ihanaa tai yhtään mitään? Mitä jos minun olisikin hyvä olla lapseton, mitä jos kadun koko elämäni jos en edes yritä, mitä jos mitä jos mitä jos?

Ja nämä kysymykset ovat vain jäävuoren huippu, eivätkä ne lopulta edes ole se mikä ratkaisee.

 

Ihan rehellisesti, voisiko olla niin, että hän, joka ei lasta yhtään halua, muuttaisi mielensä vain koska ehkä, sitten kun hänen mahdollinen lapsensa esimerkiksi kolmen vuoden päästä aloittaisi päiväkodin, hoitovapaat olisi hieman nykyistä joustavammat?

Tai että hän, joka todella haluaa lapsen muuttaisi mielensä koska lukee lehdestä siitä miten raskaita yöheräilyt vauvan kanssa ovat, miten toisteista arki, miten kortilla oma aika?

Tai että joku jossain ajattelisi: ah, olisipa mukava tehdä pari veronmaksajaa lisää?

 

Totta: päättäjien vastuulla on rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa lasten on hyvä kasvaa. Ja: lapset, myös ihan ne pienimmät, ovat olennainen osa elämää ja maailmaa, lasten kuuluu saada näkyä, kuulua ja tuntua, myös bussissa ja ravintolassa. Kaikkialla. Sekä: vanhemmuudesta tulisi keskustella laaja-alaisemmin kuin nyt, lämpimämmin, rakkaudella.

Mutta: en usko että halu saada tai ei saada lasta on näistäkään kiinni.

 

Halu on tunne. Ei sitä voi selittää järjellä tai käytännöllä.

 

Minähän kuulun heihin jotka eivät alunperin halunneet lasta eikä sitäkään tunnetta voi selittää eheästi auki. Se oli vain tunne siitä, että elämäni sellaisenaan kun se silloin oli, oli hyvää, en kaivannut mitään lisää. Olin rakastunut. Sain kirjoittaa, olla rauhassa ja nukkua. Elämä tuntui oikealta, omalta.

Mutta: mitään noista asioista en lasten myötä menettänyt. Tietyt asiat vaativat hieman enemmän järjestelyjä mutta mikään ei ole kadonnut. Olen yhä rakastunut, saan kirjoittaa ja joskus olla rauhassakin, useimmiten myös nukkua. Ja aika menee niin järjetöntä vauhtia, pian lapsilla on omat menot ja kuviot, kohta ne muuttavat pois, tämä ei ole ikuista.

Jo nyt on hetkiä kun minä pyydän seitsemänvuotiasta esikoistani viettämään aikaa minun kanssani. Minä kun en ole yhtään niin kiinnostava kuin vaikkapa ystävät, pojat, lol-nuket ja läksyt.

Viime viikolla kysyin häneltä, ihan tosissani, että mikset sä halua enää ikinä olla mun kanssa?

 

Vielä muutamia vuosia sitten minä sanoin usein ymmärtäväni todella hyvin heitä, jotka eivät halua lasta ollenkaan. Minä ymmärrän heitä yhä, ihmiset ja elämät kun vaan ovat erilaisia, mutta omalla kohdallani toinen lapsi (ja toki myös kokemamme keskenmeno) on saanut entistä kirkkaammin näkemään paitsi lapsen, myös koko elämän ainutkertaisuuden.

Se, että saimme vielä toisen lapsen, on tehnyt jotenkin nöyremmäksi elämän edessä. Kaikkea ei vaan voi eikä edes kannata suunnitella niin pitkälle. Joskus kannattaa vaan antaa elämän viedä ja kantaa. Se saattaa yllättää. Niin kuin vauvat ja lapset ja kaikki mitä he tuovat tullessaan.

Naurattaa kun olen silloin tällöin kuunnellut Hey Baby-podcastia, sitä miten iloisia ja innoissaan tuoreet äidit ovat, miten ihana on hoitaa vauvaa, puhdistaa nenää ja rasvata ihoa kylvyn jälkeen, nuuhkia vauvaa ja tuijotella sen ilmeitä, miten sydän tuntuu räjähtävän rakkaudesta joka kerta kun vauva hymyilee. Että miten tämä kaikki voikin aina yllättää ja jokaisen ja niin täysin vaikka olen varma, ettei ole juuri yhtään naista jolle ei olisi jo raskausaikana ja ennenkin sitä sanottu, että odota vaan, sitten näet, se on niin pakahduttavaa ja ihanaa ja täyttä. Aivan kuin kukaan ei sittenkään ihan uskoisi kenenkään äidin tai isän puhuvan totta, haha.

Tai sitten: tätä ei vaan voi selittää eikä kuvailla, ei mitenkään. Se on vain koettava. Jos niin haluaa.

 

En ole koskaan nukkunut niin vähän kuin tasan vuosi sitten, kuukausia vain muutaman tunnin kerrallaan jos sitäkään, ja ajattelin etten selviä, tulen hulluksi ja hajoan, ja tässä sitä (taas) ollaan, kaikki hyvin. Saan taas tehdä töitä ja olla äiti, saan nukkua ja lukea. Rakastaa tyyppejäni omalla tavallani. Tuskin edes muistan noita aikoja, loputtomia öitä, vaikka silloin, sen hetken, ne olivat koko universumi.

Nyt tuo ensimmäinen vuosi, joka on niin täydellisen täysi kaikesta vaikka juuri koskaan tapahtuu yhtä vähän, on muisto, paikoin kirkas, paikoin haalistunut, mutta ennen kaikkea matkamme alku. Oikeasti vasta nyt ymmärrän, miten uskomattoman pieni osuus sillä yhdellä, raskaalla ja rakkaalla, vuodella kokonaisuuden kannalta on. Myös sillä valvomisella, jota niin pelkäsin ja joka kauheaa olikin. Tavallaan pelkkä hyttysen pieru. Koska niin, myöhemmin on helppo huudella. Ja niin sen pitkääkin olla. Lapset kasvavat ja heihin rakastuu joka päivä uudestaan, he yllättävät ja ilahduttavat, ovat niin ihmeellisiä otuksia,

he kultaavat muistot.

 

Minulla se oli synnytyspelko ja valvominen, jollain toisella jotain muuta. Vanhemmaksi tulon äärellä voi pelätä, murehtia ja suunnitella niin paljon, mutta lopulta elämä vain kulkee omaa uomaansa, tavalla tai toisella. On niin monia tapoja olla äiti ja isä ja perhe. Kaikilla ei ole samat lähtökohdat ja jokainen kokee elämän eri haasteet omalla tavallaan, mutta jos alkaa miettiä ajankohtia ja tilanteita ja täydellistä hetkeä, niin otan nyt riskin ja sanon, että ei ehkä kannata. Ennen kaikkea lapsi tarvitsee rakkautta ja läsnäoloa. Ei isoa asuntoa, leluja, puhelinta, harrastuksia ja ulkomaanmatkoja. Toki on tärkeää, että jokin perusta on olemassa. Jos tuntuu ettei jaksa kannatella edes itseään niin tuskin jaksaa ketään toistakaan. Mutta noin suht perustilanteissa. Rakkaus on tärkein. Se on aina tärkein.

Jos mielessä on ehkä niin sanoisin että kyllä.

Ja jos vielä siihen päälle on onnekas, saattaa saada sen mitä haluaa.

 

Seuraavana yönä hän itkee tunteja, välillä nukahtaa, herää täristen kun kuume nousee. Aamulla on epätodellinen olo, pienen silmät kiiluvat, posket hehkuvat. Aika hidastuu, olemme vain me kaksi kotona. On raskasta vaikka emme tee mitään. Kun hän itkee minuakin itkettää. Mutta mikä valtava, ihana ilo voikaan tulla siitä kun hän yhtäkkiä syö päärynän. En välitä mistään muusta kuin siitä että hän syö tuon päärynän. Ja kun hän päiväunien jälkeen jatkaa uniaan vatsani päällä kuumat pulleat kätensä kaulaani vasten, minä ajattelen etten halua olla juuri nyt missään muualla, en tehdä mitään muuta, haluan vain olla tässä ja hengittää, häntä varten. Ei tarvitse kurottaa, tavoitella, haastaa, tehdä yhtään mitään. Olen vain tässä. Se riittää.

 

Mietin sitä miten paljon puhutaan siitä miksi joku haluaa ja joku toinen ei halua lasta, mietin mitä väliä niillä syillä oikeastaan on ja kenelle. Miksi meidän tarvitsee perustella valintojamme, olivat ne sitten kumpia tahansa? Niin kuin pitäisi olla joku erityisen hyvä syy haluta tai olla haluamatta lasta, niin kuin se kenellekään kuuluisi. Me elämme täällä tämän yhden elämän. Joskus me saamme vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin, useimmiten emme. Se, että valitsee elää ilman lapsia, ei yksistään tee kenenkään elämästä hyvää, helppoa, yksinkertaista ja hallittavaa. Se, että saa lapsia, ei yksistään tee kenenkään elämästä onnellista, lempeää ja ihmeellistä. Molemmissa tapauksessa kyse on elämän elämisestä. Ja sitä voi tehdä lasten kanssa tai ilman. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, mitä itse haluaa ja mitä sattuu saamaan.

 

On niin paljon päiviä kun mietin miten paljon helpompaa ja kevyempää kaikki olisikaan jos.

Ja silti, yhtään päivää en vaihtaisi.

 

Tyttöni mun, olette parasta mitä maailmassa on. Ja hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää! Pidetään toisistamme huolta.

2 kommenttia artikkeliin ”Rakkaus!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s