Lihan loppu

 

Kun näkymättömät voimat ja vaikuttimet tehdään näkyviksi, moni hermostuu. Illuusio ihmisestä oman elämänsä herrana on voimakas, eikä moni halua nähdä kaikkia niitä tapoja joilla syömistämme ohjataan. Vastuun ottaminen omista kulutustottumuksista edellyttää kuitenkin sitä, että näkee niiden taustalla olevat vaikuttimet.

 

Minä söin pitkään lihaa, kolmekymmentä vuotta. Mummin lihapullat, isän paistamat kyljykset, joulukinkku, äidin kanapasta. Paljon tunteita, hyviä muistoja. En oikeastaan edes ajatellut syöväni lihaa, ajattelin syöväni.

Sitten lopetin. En kerralla, enkä aivan täysin, mutta vauhdilla ja laajasti kun alkuun pääsin. Ensin jäi punainen liha, en ihan tarkkaan edes muista milloin tai miksi. Yhäkkiä jauhelihan ja pihvin olemus ja koostumus vain alkoi häiritä, kuvittelin miten sellaiset raskaat kimpaleet kulkivat nielusta vatsaani ja tunne oli outo, epämiellyttävä, en pitänyt ajatuksesta, että sisälläni oli toisen elävän ja tuntevan olennon lihaa. Nopeasti jäi myös kana koska eihän se eronnut punaisesta lihasta mitenkään. Nykyään syön kalaa ja kananmunaa muutaman kerran kuussa, päivittäin juustoa leivän päällä. Joskus kun on kiire ostan lapsille valmiin lihamakaroonilaatikon tai teen toiveesta siskonmakkarakeiton. (Lapset pitävät kalasta ja varsinkin pienempi myös kasviksista, eilenkin meni kaksi lautasellista bataattisosekeittoa.) Jogurtit ja maidot ovat kaurapohjaisia. Olen opetellut valmistamaan ja syömään parsakaalia, kesäkurpitsaa ja pinaattia eri muodoissa, en ole kovin hyvä mutta ei se mitään. Yritän muistaa syödä monipuolisesti ja huolehtia tarpeellisten vitamiinien saannista, se on minulle hankalaa mutta en aio luovuttaa. Aion tammikuussa kokeilla vegaanihaastetta, toivon että se jää päälle.

 

Suvi Auvisen kirja Lihan loppu ilmestyikin (viime kuussa) minulle täydelliseen aikaan. Paitsi että se on kattava, selkeä ja ehdottoman tärkeä teos ajasta, jossa elämme ja planeetasta, joka lyhytnäköisten, itsekkäiden ja laiskojen elämäntapojemme kovia laskuja makselee, se puhuttelee minua henkilökohtaisella tasolla enemmän kuin mikään tietokirja todella pitkään aikaan, katsoo suoraan silmiin ja kehottaa toimimaan.

Ilmastonmuutos ja lajien kuudes massasukupuutto ovat epämiellyttäviä aiheita, ja osa ihmisistä kokee ilmastonmuutoskeskustelun syyllistävänä. Faktojen toteaminen ei kuitenkaan ole syyllistämistä. Ehkä syyllistymme, koska tiedämme olevamme syyllisiä.

 

Olen puhunut tästä aiheesta viimeisen vuoden ja varsinkin viimeisten kuukausien aikana todella paljon. Ruokavalio on minusta ja ennen kaikkea minulle helppo tapa kantaa vastuuta ja vaikuttaa. Se on henkilökohtaista mutta ehdottoman yhteiskunnallista. Aihe on minulle monella tapaa yhä uusi ja se hävettää minua, että olen herännyt tähän kaikkeen vasta nyt, sekä ilmaston että eläinten puolesta, ja se häpeä saa aikaan tunteita ja tekoja. Ja hyvä niin. Minä olen sellainen ihminen, jota häpeä ei lamauta. Häpeä saa minut liikkeelle ja toimimaan, muuttamaan ajatuksiani ja toimintamallejani parempaan suuntaan. Koska sitä minä haluan: yksinkertaisesti olla parempi ihminen itseni ja maailman vuoksi, lasteni tulevaisuuden vuoksi.

Kun tämä aihe tulee esille minä kiihdyn, ehkä liiankin nopeasti. Tuntuu, että pääni räjähtää heti kun joku sanoo syövänsä lihaa (lentävänsä lentokoneella, ajavansa autolla, ostavansa vaatteita jne ) yhtä paljon kuin ennenkin, en kestä sanoihin liittyvää ylimielistä ja laiskaa rehvakkuutta, aivan kuin tämän planeetan hyvinvointi, sen mahdollinen tulevaisuus, ei olisi meidän kaikkien asia, että olisi ryhmä ihmisiä joiden ei vain tarvitse välittää koska on se oma elämä elettävänä. Vaikka ne paremmat teot ja valinnat olisivat ihan helvetin pieniä. Ei ole pakko olla ehdoton jos ei halua tai pysty.

Jo kolme viikottaista kasvisruokapäivää pitämällä yksilön hillijalanjälki pienenisi viisi prosenttia vuodessa. Säästö vastaa 2800 autoilukilometriä.

Edes puolet vähemmän lihaa, edes muutama lentomatka vähemmän, edes jätteiden lajittelu. Yksikään näistä ei oikeasti vaadi keneltäkään juuri mitään. Kaiken tämän valtavan hyvinvoinnin keskellä jossa me täällä (vielä) köllimme. Enemmänkin kyse on siitä, että jotain vain jättää tekemättä.

Heille, jotka eivät vain välitä tai jaksa kiinnostua, haluaisin lainata Auvisen haastattelemaa Antti Nyléniä:

”Perinteisesti on sanottu, ettei ihmisiä ei saa syyllistää. Kirjani [Vihan ja katkeruuden esseet] on ihan supersyyllistävä, se on sen pääargumentti. Päämuoto siinä on, että vitun paskapäät, älkää syökö lihaa tai olette tyhmiä.”

 

Eli kyllä, olen sitä mieltä että ihmisiä saa ja pitääkin syyllistää kun asia on tärkeä, mutta ymmärrän toki, että aina se ei toimi. On valtava määrä ihmisiä, jotka suhtautuvat ruokaan todella henkilökohtaisesti, joille se on merkittävä osa identiteettiä. Aina on myös pieni määrä poikkeustapauksia, esim. sairauksia joiden hoito vaatii tietynlaisen ruokavalion. Minulle tämä kaikki on todella helppoa koska minä en kuulu heihin. Voisin elää kuukauden ruisleivällä, omenoilla ja pestopastalla ja tuskin edes huomaisin. Ruoka ei ole minulle hemmottelua, lohtua, pahe tai ylellisyyttä (kuten vaikkapa kuohuviini, tupakka tai hotelliyö). Jos joku tekee minulle hyvää ruokaa tai käyn ihanassa ravintolassa syömässä, tulen onnelliseksi, mutta pärjään oikein hyvin ilmankin. Koska ruoka ei ole minulle erityisen tärkeä asia, on minulle vielä tärkeämpää (vihdoinkin) käyttäytyä sen äärellä vastuullisesti ja oikein. En koe, että olisin kasvisruokavalion myötä joutunut luopumaan yhtään mistään mitä en jollain voisi korvata, varsinkin kun nykyään vaihtoehtoja on paljon ja ainakin Helsingissä helposti saatavilla. Vegaanisen ruokavalion kohdalla uskon, että suklaa tulee olemaan ainoa haikeutta herättävä asia.

Mutta heille, joille ruoka on intohimo, on innostaminen varmasti tehokkaampi keino muuttaa ajattelua kuin syyllistäminen. Mistä pääsemme vihdoin itse asiaan, eli Suvin kirjaan.

Koska jos jotain, se on innostava. Kaiken valtavan, ja paikoin myös ahdistavan, surullisen ja pökerryttävän tietomäärän (Jotta kauppaan saadaan myyntiin yksi kilo naudanlihaa, sen tuotantoon täytyy käyttää ensin 15500 litraa vettä. Kiloon perunaa vettä kuluu 290 litraa) keskellä kulkee jatkuva mahdollisuuden tuntu. Valitsemalla oikein voi oikeasti vaikuttaa. Yksilön teoilla on merkitystä. Vielä ei ole (aivan) liian myöhäistä. Vaihtoehtoja on, ja ne ovat hyviä. Auvinen kirjoittaa ihailtavan rauhallisesti ja analyyttisesti, esittelee historian, faktan, tilaston ja mahdollisuuden kerrallaan ja näyttää sen miksi ja miten me olemme siinä missä me myt olemme, muutoksen keskellä, risteyksessä, ja mitkä ovat jatkon kannalta tärkeimpiä tekoja.

 

Vaikka pienen joukon ja varhaisten omaksujien panosta tarvitaan, on suuri voima massassa. Sen suunta on nyt kääntymässä. 

Merkittävin murros kulutuksessa on kuitenkin ollut joustavan kasvsissyönnin eli fleksaamisen synty. Fleksaaja saattaa syödä lounaansa vegaanisena ja käyttää muutaman kerran viikossa lihaa. […] Tämän joukon aikaansaamat muutokset tulevat olemaan ja ovat jo olleet merkittäviä.

 

Läpi kirjan vaikuttava joukko oman alansa asiantuntijoita aina Sitran, Keskon ja S-ryhmän johtotasosta pizzeriayrittäjiin ja metsästäjiin kertovat oman näkemyksensä lihasta ja sen tulevaisuudesta, ja jokaisen viesti on sama: muutos on välttämätön ja sen on tapahduttava heti. Kaiken keskiössä on ilmastonmuutos, jossa ruokateollisuus näyttelee suurinta roolia. Uhkakuvat on ikäviä ja todellisia ja puhe suoraa koska sen on pakko olla.

”Kyllähän tässä joillekin käy väistämättä huonosti. Pitää varmaan tapahtua jotain ihan kauheaa, ja jossain länsimaassa. Ehkä sitten herätään, jos Kalifornia tai Shanghai katoaa maailmankartalta. Ehkä sitten ajatellaan, että nyt ihan oikeasti jotain täytyy muuttua.”

 

Kirjan sanoman tärkeyttä voisi alleviivata loputtomiin, mutta toivon, että jokainen joka osaa ajatella, ymmärtää mistä on kysymys. Voisin siteerata tähän jokaisesta luvusta vaikka miten pitkän kohdan, mutta ennemmin toivon, että jokainen lukisi kirjan itse. Ehkä kaikista eniten sen vuoksi, että se ei etsi syyllisiä vaan ratkaisuja.

Ensimmäistä kertaa (ainakin omalla kohdallani) lihansyönnistä ja ilmastonmuutoksesta puhutaan niin, että niitä tarkastellaan jokaiselta kantilta jotka niihin liittyvät ja vaikuttavat.

Jotta voimme puhua aiheesta, meidän täytyy asettua muiden asemaan ja ymmärtää erilaisia kokemuksia, tunteita ja päätelmiä. Yhteen näkökulmaan juuttumisen sijaan täytyy katsoa eri kulmilta, haastaa normaalius ja kysyä, mistä toinen ihminen oikeastaan puhuu puhuessaan lihasta. Jos yksi puhuu mausta ja toinen eläinten oikeuksista, ei ole ihme, ettemme ymmärrä toisiamme.

 

Niin, vielä, ne eläimet. Itse en ole koskaan ollut mitenkään erityisen eläinrakas. Lapsena leikin ystävieni koirien kanssa ja meillä oli kotonakin ihana kissa, mutta eläimet itsessään eivät ole koskaan olleet asia josta olisin ollut erityisen kiinnostunut. Kirjan takakannessa on teksti Tämä kirja muuttaa suhtautumisesi lihaan. No, oma suhtautumiseni lihaan oli jo kirjan kannalla, mutta suhtautumiseni eläimiin muuttui.

Tätä on vaikea selittää, mutta yhtäkkiä kaikki maailman eläimet tuntuivat tulevan lähemmäs ja toisaalta lipuvan kauemmas, koska niin sen pitäisikin olla, heilläkin oikeus ja rauha ja tila olla miten ja missä haluavat. Yksi kirjan kiinnostavimmista osioista käsitteelekin sitä miten tähän on tultu, milloin ihminen toista eläintä katsoessaan näki elävän olennon sijaan pihvin?

Koko keskustelua lihasta seuraa äänetön yleisö. Eläimet katsovat meitä vaiti ja odottavat. Ne kuuntelevat loputonta kiistelyämme kulmahampaista, proteiinimääristä, maataloustuista ja puolueohjelmista. Muuttuisiko käsityksemme lihasta, jos jalostaisimme eläimistä puhuvia? Jos eläin selkeästi voisi sanoa, ettei halua tulla syödyksi, jäisikö se pois lautasilta? Jos teurastamovideoilta kuuluisi sian kirkunan sijaan selvä ”Ei, lopettakaa, apua!” loppuisiko lihansyönti?

Tätä voi jokainen, varsinkin itseään eläintenystäväksi kutsuva miettiä. (Vaikka asia on kyllä oikeasti aivan päivänselvä: Koska ihmisen ei ole välttämätöntä syödä lihaa, eläinoikeusnäkökulmasta ainoa moraalinen ratkaisu on lopettaa eläinten syöminen.)

Toivon enemmän kuin koskaan yhdenkään tietokirjan kohdalla, että tässä olisi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas- ja voittaja, että tämän lukisi mahdollisimman moni. Että tästä keskusteltaisiin, että kirjan hyvin kirjoitettu, tärkeä ja kiireellinen sanoma leviäisi ennen kaikkea heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa, jotka ovat vielä kiikunkaakun, jotka ovat odottaneet jotain viimeistä merkkiä siitä, että nyt on pakko toimia.

Toivon myös, että täällä syntyisi keskustelua! Sen vuoksi sain Kosmokselta luvan jakaa yhden kirjan kaikkien kommentoijien kesken. Sana on vapaa, osallistu 6.11. mennessä, saatat saada tämän vuoden tärkeimmän kirjan omaksesi! 

 

Me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka näkee ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja viimeinen, joka voi pysäyttää niiden etenemisen yli katastrofaalisen pisteen. Olemme ensimmäinen sukupolvi, joka joutuu laittamaan elämänsä uusiksi ilmastosyistä, ja viimeinen, joka saattoi hetken elää yltäkylläistä elämää autuaa tietämättömänä elämäntapamme hinnasta.