kasvukipuja

 

On ollut vähän vaikeaa. Varjoja, mutkia, säröjä. Ei mitään dramaattista mutta kaiken kattavaa.

Työt eivät suju, parisuhteelle on liian vähän aikaa ja unta liian vähän, vanhempi tytär tuntuu olevan uhmasta, kasvamisesta ja rajoista täysi, pienempi haluaa liian usein jotain mitä ei voi saada,

en oikein osaa puhua olostani tai ajatuksistani kenellekään ja hiljaisuus vahvistaa sisällä olevaa arkuutta ja painetta,

sisällä tuntuu olevan kierre, solmu, kierteinen solmu, joka ulottuu kaikkialle, kirjoittamiseen, äitiyteen, kumppanuuteen, kaikkeen,

sunnuntaina hermostuin tytölle ja heitin häntä pipolla jota hän ei halunnut laittaa päähänsä koska hän ei yhtenäkään aamuna halua laittaa päällensä oikeastaan mitään tai ainakaan mitään päivään ja/tai lämpötilaan sopivaa, kaikki vaatteet ovat yhdessä hetkessä ihania ja toisessa hirveitä, tyhmän värisiä, liian pitkiä, liian leveitä, liikaa tai liian vähän ihan mitä tahansa, illalla valitut ovat aamulla väärät, en halua edes ajatella miten monta tuntia ja miten paljon energiaa on kulunut siihen että keskustelemme, kinastelemme, riitelemme vaatteista, miten monta valintaa olemme tehneet,

voisi kysyä, ja olenkin kysynyt, ja minulta on kysytty, että mitä väliä, miksi minäkään välitän niistä niin paljon, enkä välitäkään, en mistään muusta kun siitä että ovat ehjät ja säähän sopivat, mutta sukkaparistakin voi minuutissa nousta sellaiset kierrokset että tekee mieli vain laittaa silmät kiinni ja kädet korville ja jos sen tekee niin se ei todellakaan rauhoita tilannetta, päinvastoin, kaikenlaista olen yrittänyt ja joskus jokin toimiikin ja hetkittäin, luojankiitos, on yhä rauhallista ja lempeää,

mutta siis niin, olen kohta kolmekymmentäseitsemänvuotias ja heitin lasta pipolla, en lujaa mutta silti, lapsi katsoi minua silmät suurina ja sanoi että sinä olet sentään aikuinen,

olen mutta kun välillä en vaan osaa enkä jaksa olla.

 

Ja me kasvamme erillemme, se on luonnollista, hurjaa ja hämmentävää, ensimmäiset viisi vuotta me olimme lähes symbioosissa, niin lähellä toisiamme, eikä se ole vaan sitä että tyttö kasvaa ja ottaa etäisyyttä ja opettelee olemaan oma erillinen (ihana ihmeellinen) itsensä vaan myös sitä että minä teen sitä samaa, opettelen olemaan äiti ilman sitä saumatonta läheisyyttä, se on tärkeää mutta välillä vaan niin vaikeaa ja kipeää.

Olen tytön syntymästä asti pitänyt huolta omasta ajasta ja tilasta, käynyt juhlissa, treffeillä, baareissa, työmatkoilla ja lomamatkoilla. Ollut poissa päiviä, öitä ja viikonkin. Mutta aina minä olen miettinyt häntä, että miten hän voi ja miettiikö missä minä olen ja koska tulen takaisin. Tänä syksynä, ensimmäistä kertaa, olen ollut vain ja ainoastaan huojentunut tyttöjen ollessa hoidossa, ei ole yhtään haitannut olla heistä erossa. Mies sanoi että häntä ei ole ikinä haitannut, että toki on tullut hetkittäin ikävä, mutta siinä se.

Hänen sanomaan se kuulosti vain tavalliselta ja järkevältä, itselleni se tuntui lähes mullistavalta.

 

On ollut vaikea hallita tunteita ja kerätä ajatuksia, tuntuu että niin kauan odotin juuri tätä syksyä, äitiysloman loppumista, töitä ja yksinoloa, kirjoittamista ja luomista, ja että se odotus onkin ollut jotenkin turhaa, että arki ja aika on välillä niin tahmeaa ja raskasta etten jaksa, en jaksa kirjoittaa, rakastaa, kasvattaa, ruokkia, hoivata, leikkiä, viedä, tuoda, lukea, luoda, kirjoittaa, keksiä, ajatella, kasvattaa, pysyä rauhallisena, keskustella, rauhoitella, kirjoittaa, kasvattaa, olla tai tehdä yhtikäs yhtään mitään.

Eikä tässä ole tarkoitus syytellä, ei ole kyse työstä tai lapsista tai pitkästä parisuhteesta, kyse on kaikesta yhdessä ja erikseen, että juuri nyt elämä vaan tuntuu tältä.  Aina kaikki ei ole hyvin vaikka kaikki on hyvin. Ei vaikka sydän voi pakahtua ja koti on rakkautta täynnä. Silloinkin voi tuntua siltä, että olisipa hetken aikaa jotain ihan muuta. Eikä aina edes hetken. Joskus ajattelen, että olisipa puoli vuotta jotain ihan muuta.

Pitkästä aikaa kun kyse ei ole vain siitä, että kaksi päivää yksin kotona, yksi ilta miehen kanssa kahdestaan, jotain kivaa lasten kanssa, pitkät yöunet (tai no, ne kyllä auttaa ihan joka kerta), ja sitten on taas helpompi hengittää, vaan enemmänkin siitä että on opeteltava uudenlaisia tapoja tehdä töitä ja olla äiti ja elää, mietittävä ratkaisuja ja toimintamalleja, tarkasteltava sitä mitä kaikkea viime vuosina onkaan tapahtunut, miten olemme tulleet juuri tähän ja miten ja minne tästä eteenpäin.

On mahdollista pyytää ja saada apua. Jo se helpottaa.

 

Ja miten helpottavaa onkaan sanoa tämä ääneen. Että on ollut vähän vaikeaa. Niin kuin olisi pidätellyt itkua viikkojen ajan ja sitten päästääkin irti, lakkaa tappelemasta vastaan.

Ja sanomisella ääneen tarkoitan kirjoittamista. Puhuminen kaikesta tästä tuntuu todella hankalalta.

Näin toissapäivänä yhtä rakkaimmista ystävistäni pitkästä aikaa, aamiainen vaihtui lounaaksi ja puhuimme noin tuhannesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä asiasta, mutta tästä en saanut oikein mitään sanottua. Tästä puhuminen tuntuu monimutkaiselta ja kummalliselta ja ehkä hölmöltäkin kun en ihan edes tiedä mitä tällä tarkoitan, että on kyllä ihan helvetin raskasta ja turhauttavaa kun en saa tehtyä sanoista lauseita ja enkä lauseista tarinoita, että pelottaa, taas, etten osaa kirjoittaa yhtään mitään, en ainakaan romaania, että sisällä on välillä pelkkä möhkäle josta ei irtoa mitään minnekkään eikä kellekään.

Ja kuitenkin kaiken tämän kirjoittaminen käy tuosta noin vain, helposti ja keveästi. Siitä olen onnellinen. Siitäkin.

 

Ulkona sataa lunta.

Tyttö lähti jälleen yhden vaatekiukun saattelemana ovia paiskoen kouluun, pienempi nukkuu ensimmäisiä päiväuniaan, kuumetta ja vatsatautia pois. Ymmäränhän minä, että tämä vaihe on monin tavoin painava ja täysi. Tytölle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut isoja muutoksia, sellaisia joiden äärellä meillä aikuisillakin on ollut haasteita. Pieni on ollut kaksi kuukautta päiväkodissa ja sinä aikana on on ollut kaksi flunssaa, vauvarokko ja oksennustauti. Tuskin yhtään kokonaista viikkoa, ja ne viikotkin ovat hänellä vielä kolmipäiväisiä. Se on raskasta. Tavallista, mutta raskasta.

Ja samalla, pienet potilaat ovat myös pakahduttavia, syliin käpertyviä palleroita jotka haluavat vain hellyyttä ja lempeyttä. Sellaisen äärellä tuntee olonsa tärkeäksi, tuo ihminen tarvitsee minua ja minä olen tässä häntä varten. Toki se on niin muutenkin mutta näinä hitaina ja hiljaisina päivinä se korostuu. Mies tuntuu erityisen rakkaalta kun ei tarvitse keskellä yötä yksin pestä lattioita, mattoja ja lakanoita, valvoa ämpärin kanssa pienen patjan äärellä.

 

Tämmöistä meidän elämä nyt on.

Ehkä juuri sen vuoksi on lohdullista sanoa se ääneen. Sitä ei tarvitse eikä pidä väistellä tai pelätä.

 

Joskun tämä työ on hirveän vaikeaa ja oman epävarmuuden ja arkuuden myöntäminen yksinäistä.

Joskus on vaikea olla äiti, puoliso ja ystävä kaiken muun keskellä.

Joskus kaikki tuntuu olevan vähän väärinpäin ja vinossa mutta se on ihan ok.

 

Ja joskus, harvoin, lumimyräkkä iskee juuri sinä päivänä kun voi olla kotona koko päivän.