2

 

Joskus hän ottaa salaa kuvan itsestään.

 

Hän herää aamuisin kuudelta tai seitsemältä. Hän kuiskii helää helää tai hihkuu ähisten ja kiljuen, odottaa että hänet haetaan omasta sängystään meidän väliimme. Siihen hän joskus vielä nukahtaa, useimmiten ei.

Nousemme ja hän haluaa olla sylissä kunnes haluaa ehdottomasti pois. Kun otan kahvia hän haluaa kauramaitoa tai mehukeittoa. Istumme sohvalla vieretysten ja luemme kirjaa, hän painautuu minua vasten, haukottelee. Joskus häntä ärsyttää kaikki ja kirkuu keskellä olohuonetta, kello on puoli seitsemän ja hän ei halua mitään ja kaiken. Juon kahviani ja mietin mitä naapurit ajattelevat.

 

Hän rakastaa lähteä päiväkotiin mutta vihaa ulkovaatteiden pukemista.

Hän rakastaa siskoaan yli kaiken mutta hermostuu tälle minuutissa kolme kertaa.

Hän suukottaa jokaista ja usein paitsi silloin kun puree.

Hän sanoo minä, joo, äiti, kakka, pupu, katti, heippa, pekka ja loppu.

Hän ei halua käydä potalla vaikka tietää tasan tarkkaan kun olisi mentävä ja sanookin sen ääneen.

Hän ei missään tapauksessa suostu pukemaan housuja, vain sukkahousut käy.

 

Kotona hän haluaa aina musiikkia, liikkuu kieppuen ja pyörien. Potkii palloa ja työntää nukenvaunuja. Juuri nyt ei välitä yhtään legoista ja palikoista joiden ääressä vielä kuukausi sitten puhersi joka päivä. Tuudittaa nukkea ja laittaa sen oman sänkyynsä nukkumaan. Kulkee ympäri asuntoa leikkipuhelin korvallaan ja nyökyttelee tärkeän näköisenä.

Kun on aika pukea, pestä hampaat, riisua vaippa, harjata hiukset, vaihtaa puhdas paita, pyyhkiä suu, pestä kädet, laittaa vetoketju kiinni, laittaa reppu kiinni, hän huutaa MINÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!! eikä kukaan saa auttaa.

Sitten hän sanoo apua.

Hän näyttää siskoltaan ja isältään mutta ennen kaikkea itseltään. Isot siniset silmät, kihartuvat hiukset, pyöreät posket. Tuhat ilmettä ja kaikkialle levittäytyvä hymy. Voimakas tahto ja vilkkuva katse.

 

Joskus juuri hän saa minussa aikaan valtavan ikävän siihen aikaan kun lapsia oli vain yksi ja kaikki oli niin ainutkertaista ja ihmeellistä, tapahtui ensimmäistä kertaa. Ihmeellistä se on nytkin mutta silti erilaista. Minussa on niin kirkkaita kuvia esikoisen ensimmäisistä vuosista, me olimme niin paljon kahdestaan, omassa kuplassamme, olin niin suojeleva ja ehdotonkin, toisen kanssa maailma on paljon enemmän auki, ollut alusta alkaen, se on vapauttavaa ja ihanaa mutta myös haikeaa, en enää koskaan saa sitä ensimmäisen lapsen symbioosia takaisin, tavallaan en haluaisikaan mutta vaalin sitä silti.

Hänen kanssaan kaikki on alusta alkaen ollut mutkattomampaa, tilavampaa. Luotan enemmän, hengitän kevyemmin. Ja kun he jäävät hoitoon, ja sitä tapahtuu aika usein, he viihtyvät yökylissä niin hyvin, heitä on kaksi, hän on vielä pieni mutta hänellä sisko, hänen turva, aina.

 

Vasta viimeisen puolen vuoden ajan on todella tuntunut siltä, että lapsia on kaksi. Tilaa on vähemmän, ääntä enemmän, tahtoja, toiveita ja pyykkiä kasoittain. Aavistelen, että tämä vuosi on se täysin ja sitten vähitellen helpottaa, kolmevuotiaan kanssa kommunikointi on jo aivan toisella tasolla. Yritän muistaa sen joka hetki, varsinkin silloin kun väsyttää ja menee hermo, että nyt meillä on kaikki vielä edessä ja silti sylissämme jo tyyppi, persoona, hurjasti rakastettu.

Emme koskaan saa näitä aikoja takaisin.

Ilta-auringossa tanssivaa taaperoa, joka saa meidät nauramaan herkemmin ja kovemmin kuin kukaan muu, joka kiipeää syliin ja painaa nenän kaulaa vasten, sanoo äiti niin pehmeästi että sydän pakahtuu.

 

Viime yönä hän heräsi kolmelta, tuli väliimme, pyöri ja hyöri ja suhisi, lopulta nukahti, minä valvoin kuuteen, välillä ärsytti, sitten katsoin häntä siinä, unesta sykkyrällä tuhisten, tasan kaksi vuotta sitten maaliskuun kolmannen päivän aamuna kello kuusi minä istuin kuuman suihkun alla ja odotin lähtöä naistenklinikalle, pian hän saapui, lauantailapsi, se oli ihan äsken, miten paljon on tapahtunut.

Nousimme seitsemältä, annoimme lahjaksi soivan laulukirjan, saman jonka annoimme esikoiselle kaksivuotislahjaksi, saman josta hän yksivuotiaana repi muutaman sivun irti, miten onnelliseksi hän tuli.

Miten onnellisia hänestä ja hänen kanssaan olemme.

2 kommenttia artikkeliin ”2

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s