sex education

Kolme viikkoa sitten (toisessa elämässä ja todellisuudessa) kirjoitin, että ehkä jonain päivänä annan Sex Educationille uuden mahdollisuuden. Aika tuli nopeammin kuin uskoinkaan. Uutisvirran alati kiihtyessä huomasin iltaisin kaipaavani jotain ihan muuta kuin tätä mikä meitä kaikkia nyt ympäröi.

Brittiläinen Sex Education on todellakin jotain ihan muuta. Se on lempeä, hauska, inhimillinen ja älykäs. Se kertoo seksistä, rakkaudesta ja vanhemmuudesta omassa ajassamme, mutta samalla siitä hieman irrallaan, jotenkin satumaisessa ympäristössä. Kaikki kiehnäävät ja kieppuvat toistensa mielissä ja etenkin kehoilla, mistään koronasta ei todellakaan ole tietoakaan.

Kiinnostava yksityiskohta: se, mikä sai minut ensimmäisellä kerralla keskeyttämään katsomisen, oli sarjan visuaalinen ilme. Kaikki oli jotenkin niin värikästä, aurinkoista, tyyliteltyä ja harkittua, kaikkea oli jotenkin liikaa. Mutta nyt se on yksi niistä asioista, joita rakastan siinä eniten.

En voi uskoa että käytän tätä ilmaisua, mutta jokainen jakso on kuin visuaalinen karkki josta ei tule ollenkaan ähky, (ahahahaaa, en kestä, visuaalinen karkki!) jossa katse oikeasti lepää. Vaatteet, kampaukset, sisustus ja jopa talot näyttävät ihanilta, ja mikä parasta, rikastuttavat ja syventävät henkilöhahmoja entisestään. Rakastan tällaista kerronnallista tasoa ja sen tuomia sävyjä. En ole myöskään Californicationin ikuisesti täydellisimmän Karen van der Beekin jälkeen ihaillut yhdenkään fiktiivisen henkiöhahmon tyyliä yhtä paljon kuin Jean Milbournen.

Sarjan keskiössä ovat teini-ikäinen Otis (minulle entuudestaan tuntematon, herkkä ja ilmeikäs Asa Butterfield) ja hänen seksuaaliterapeuttina työskentelevä äitinsä Jean (säteilevä Gillian Andersson). Heidän rinnallaan tarinassa kulkee joukko erilaisia ja erikoisia tyyppejä, hauskoja, outoja, kiinnostavia ja moniulotteisia, ja heistä jokainen tekee parhaansa selvitäkseen elämän loputtomasta ihmissuhde- ja tunneviidakosta. Tunnelma vaihtelee riemusta myötähäpeään ja koskettavuudesta nokkeluuteen. Tällä kertaa en ole (ainakaan vielä) itkenyt mutta nauranut olen, paljon.

Vaikka sarjan perusvire on lämmin ja hauska, sisältää se myös pakahduttavia, helliä ja kipeitäkin hetkiä ja tunteita, jotka jokainen teini-iän elänyt tunnistaa. Ja mikä parasta, paikoin se myös yllättää, tarjoaa kerronnallisia ratkaisuja joita ei osaa odottaa. Hienoa on myös se, että esimerkiksi seksuaalista suuntautuneisuutta, nörttiyttä tai cooliutta ei kuvata vain ulkoisen ja komedian kautta, vaan jokainen hahmo tuntuu ristiriitaiselta ja moniulotteiselta, ihmiseltä.

Toinen teini-ikää ja rakkautta käsitteleva sarja Skam sekoitti sydämen ja mielen muutama vuosi sitten täysin, ja sitä tämä ei tee, mutta ei sen tarvitsekaan. Tämä on lopulta enemmän ihmisyyden kuin rakkauden asialla, ja hyvä niin, ehdottomasti hyvä niin.

Suosittelen siis! Näinä, ja ihan kaikkina aikoina.