niin vähän on muuttunut

 

Luin Lauran kauniin tekstin näistä kummallisista päivistä.

Jäin kiinni tähän: Puhe ja ajatukset taipuvat konditionaaliin.

Ymmärrän mitä tuo tarkoittaa, se kaikuu tällä hetkellä kaikkialla. Oma kokemukseni on kuitenkin toinen.

 

En mieti mitä tekisin, voisin tehdä, haluaisin tehdä. En nyt, ja todella harvoin muulloinkaan. Olen huono suunnittelemaan, useimmiten myös aika haluton haaveilemaan. En tee varauksia lomamatkoille, en laadi viikon ruokalistaa etukäteen, en aloita elämäntaparemontteja. En osaa (tai uskalla) aloittaa juuri mitään, minkä valmistuminen on epävarmaa. Keskeneräisyys on minulle todella, todella vaikeaa.

Aloin nauraa ääneen kun toissapäivänä laitoin kustannustoimittajalleni viestin, että menen nyt päivä kerrallaan, en vaan osaa visioida mahdollisia juttuja. Ammattini kuitenkin on pääsääntöisesti sitä, että rakennan mielessäni paikkoja, kohtaamisia, maailmoja, jotka ovat mahdollisia. Ehkä juuri sen vuoksi en tee sitä muulloin.

 

Kun vuosi sitten kävimme katsomassa asuntoa, josta sittemmin tuli kotimme, minä rakastuin sen sijaintiin, korkeisiin huoneisiin ja leveisiin ikkunalautoihin, mutta en osannut nähdä sitä kotina; huonejärjestys oli aivan kummallinen, kunto huono. Mieheni mielessä sen sijaan alkoi samantien raksuttaa mitä siitä voisi tulla. Minä vain tuijotin keittiössä olevaa ovea, joka johti kummallisen korokkeen kautta kylpyhuoneeseen, ja ajattelin ettei tässä ole mitään järkeä. Viikkoa myöhemmin mieheni oli jo suunnitellut asunnosta sellaisen, että ostimme sen.

Oikeastaan on vain kolme asiaa, jotka haluan suunnitella etukäteen, joiden suunnittelu etukäteen on välttämätöntä. Ihmisten tapaaminen, ajan löytäminen kirjoittamiselle ja kahdenkeskinen aika mieheni kanssa. Tällä hetkellä en voi tavata ihmisiä tai lähteä mieheni kanssa viikonlopuksi kahdestaan hotelliin, joten niitä ei tarvitse suunnitella, ja lasten mentyä nukkumaan me voimme kuitenkin  olla kahden, edes hetken. Tiedän, että saan viikonloppuisin kirjoittaa. Tämä riittää minulle.

 

Kaipaan ystäviäni, sitä miten yksi heistä haluaa itseni tavoin aina ottaa vielä yhden lasin viiniä, miten toisen kanssa saatamme analysoida televisiosarjoja tuntikaupalla, miten kolmas lähtee aina kanssani aamupäiväelokuviin. Kaipaan täydellisen kiireetöntä iltaa ja aamua mieheni seurassa. Mutta tuo kaipaus ei täytä minun tuntejani, se läikkyy ajatusten ja tunteiden reunamilla, on olemassa, mutta sellaisena, että tiedän sen jossain vaiheessa muuttuvan todellisuudeksi. Se kaipaus ei ahdista minua. Se kertoo siitä, että lähelläni on ihmisiä joita rakastan.

Nautin siitä, että juuri nyt kukaan ei odotakaan minun tekevän mitään suunnitelmia. Se on mahdotonta, koska kukaan ei tiedä miten pitkään tämä poikkeustila jatkuu. Ja myönnän, on helpottavaa ettei minun tarvitse keksiä syitä sille miksen vaikkapa tänään jaksa tai halua nähdä ketään. Se on vapauttavaa, aivan kuin pieninkin odotuksen paino olisi poissa. On vain nyt.

(Ystäväni sanoi, että tämä aika erottelee todelliset introvertit wannabe-introverteistä, ahahaaaa, niin totta!)

Tämä kaikki liittyy tietenkin myös siihen, että olen työssäni jo kymmenen vuoden ajan ollut suurimman osan ajasta yksin, saanut itse suunnitella päivieni rytmin. Minun ei tarvitse miettiä kenenkään muun toiveita tai tarpeita. Kukaan ei odota minulta päivän aikana mitään, vaadi minulta mitään. Ei ole aamukahveja, kokouksia tai kehityskeskusteluja, ei tulosvastuuta. Toki minunkin töissäni on joskus aikatauluja, mutta jokaiseen niistä voin itse vaikuttaa, lähes kokonaan. Arvostan valtavasti jokaista kustannussopimustani, sitä että kustantamoni valitsee luottaa minuun, näkee työssäni mahdollisuuden olla paitsi taiteellisesti merkittävää, myös taloudellisesti kannattavaa. Mutta minun tehtäväni ei ole myydä kirjaa. Minun tehtäväni on kirjoittaa mahdollisimman hyvin. Omassa rytmissäni, omilla ehdoillani.

Mikään tästä ei ole tämän kevään aikana muuttunut.

 

Vielä takaisin Lauran tekstiin.

Haaveilemme elämästä joka meillä juuri äsken vielä oli.

Olen miettinyt paljon tätä blogiani, ja ehkä viime aikoina lukenut tiiviimmin myös muiden tekstejä. Olen huomannut, että oma tapani kirjoittaa täällä muistuttaa enemmän henkilökohtaista päiväkirjaa kuin ajan kuvaa. Siinä missä monet taitavat kirjoittajat, kuten vaikkapa Laura ja Stella, osaavat purkaa näitä(kin) päiviä ja viikkoja yhteisen kokemuksen kautta, tarkastella sitä miltä tämä heidän ympärillään tuntuu, miten se näyttäytyy ja mihin kaikkeen vaikuttaa, tarkastelen minä tätä oman kokemukseni kautta, siitä käsin miten omat ajatukseni ja tunteeni tämän keskellä liikahtelevat. Ja ymmärrän, että siten minä muutenkin kirjoitan.

Miten minua aina kiinnostaa eniten se, mitä yhden ihmisen sisällä tapahtuu, mikä saa tietyn sydämen riehaantumaan tai särkymään, mihin katse kiinnittyy ja miksi. Pienet liikkeet, suuret värähdykset.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö minua kiinnostaisi muiden ihmisten kokemukset. Mietin jatkuvasti heitä, joille oma koti ei ole turvallinen paikka. Lapsia, joilla ei ole luotettavaa aikuista jolle jutella tai pöydässä lämmintä ruokaa. Yksinäisiä, joille elämän läpikäyminen on muutenkin raskasta, saati sitten nyt. Heitä, joilla ei ole mahdollisuutta analysoida, tulkita ja tarkastella sitä mitä nyt tapahtuu, jotka keskittyvät vain ja ainoastaan selviytymiseen.

Mietin, huolehdin, autan jos vaan voin.

Mutta se, mistä kirjoitan, juurtuu yksilön kokemukseen. En osaa hallita isoja kokonaisuuksia, en tulkita kollektiivisia hetkiä, historiallisia ulottuvuuksia.

 

Ja näin palaan takaisin siihen mistä aloitin. On hämmentävää oivaltaa, miten minussa on aina ollut tämän yksin olemisen kokemus, jo ihan pienenä. Miten vähän olen koskaan kaivannut joukkoa ympärilleni. Miten vieroksun jaettuja tunteita, jääkiekon maailmanmestaruutta, yhteistä fanittamista, kevätriemua, vappuriehaa, isoja seurueita. Olen parhaimmillani yksin, tai kaksin. Tämäkäään ei tietenkään ole mustavalkoista. Rakastan juhlia ja festareita. Mutta niitäkin eniten siten, että vierelläni on yksi ihminen, jonka kanssa se kaikki jakaa.

Ja miten minussa on aina ollut mahdollisuus tälle kokemukselle, koska en ole koskaan ollut todella yksin. Aina on ollut lähellä ihminen johon nojata, jolle kertoa, jonka sylissä murtua. Miten mielettömän arvokasta se on.

 

Tämä teksti on kieppunut mielessäni koko viikon. Päivät menevät opetustyössä ja lasten kanssa, taittuvat vauhdilla iltaan. On raskaita hetkiä kuten eilen, ympärillä pienten ihmisten loputonta kinastelua ja kiljumista, metelistä ja säätämisestä tiheää painoa, ja sitten keveyttä ja iloa, pienten ihmisten rajatonta riemua ja päiväunista lämpimiä kehoja, auringonsäteitä kultaisissa hiuksissa.

Ihmisten tapa reagoida kuormittaviin tilanteisiin on yksilöllistä. Minulle tämä vallitseva tilanne ei ole kuormittava. Paikoin täysi ja raskas, kyllä, mutta ei kuormittava; niin vähän on kuitenkin muuttunut. En ole peloissani tai ahdistunut, hetkittäin turhautunut. En tankkaa uutisia, en jaa omia mielipiteitäni siitä miten tilannetta pitäisi hoitaa. Noudatan annettuja ohjeita ja autan läheisiä. Haen välillä lounaan jostain pienestä ravintolasta, ostan Rivieraan lahjakortin. Pyrin edelleen syömään vegaanisesti ja lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, viimeksi täällä , heikoimmassa asemassa olevien lasten tueksi.

Tunneissa on rutiini ja rytmi, vaihtelua ei juurikaan ole. Juuri äsken oli lauantai, viikon rakkain hetki kun kävelin varhain aamulla työhuoneelle, ja nyt olen täällä taas. Ja varmasti ensi lauantaina myös. Näin tämä kevät kuluu, päivä ja viikko kerrallaan, ja pian on kesä.

Sen voi melkein jo tuntea, vaikka sen varalle ei olisi yhtään suunnitelmaa.