näitä päiviä äitinä

 

En koe tällä hetkellä olevani vanhemapana, äitinä, parhaimmillani. Useimmiten edes puolia siitä.

 

Olen kärsimätön, hermostunut, herkillä.

En jaksa keksiä leikkejä, en leipoa, en tanssia tauotta soivan, vanhemman tyttäreni rakastaman Katy Perryn tahdissa.

Syömme pinaattilettuja, pestopastaa ja kalapuikkoja. Yhtenä päivänä tein marokkolaista linssipataa, olin niin ylpeä itsestäni että melkein itketti.

 

Enkä siis ajattele tai tarkoita että jotenkin pitäisi koko ajan leikkiä ja kokata ja olla lempeä ja upea, mikään näistä ei toteudu juuri koskaan muutenkaan, vaan että tunnelma minussa ja kotona on usein tahmea, takkuinen. On hankala olla.

 

Riitelemme esikoisen kanssa päivittäin. Emme pahasti mutta kuitenkin. Tyttäreni on puhelias, täynnä kysymyksiä. Oikeastaan hän ei ole hetkeäkään hiljaa, lukiessaankin kommentoi lukemaansa ääneen, kysyy lisää kysymyksiä. Jatkuva puhetulva on minulle todella vaikeaa. On, vaikka olen itse ihan samanlainen. Aina kysymässä jotain.

Hän on älykäs, hauska, villi, ehdoton, ja silti niin uskomattoman reilu ja reipas. Hän jaksaa minua niin paljon paremmin kuin minä häntä.

 

Kun lauantai-aamuisin pääsen työhuoneen rauhaan minä tunnen sen melkein heti, menneen viikon painon, kaikki kiukut ja tiuskaisut, aikaiset aamut ja tiheät tunnit. Ja samalla tunnen kuin aaltona sen miten ihana hän on, he molemmat, ainutlaatuisia hurjia olentoja, joiden katseessa niin paljon tuttua ja alati uutta, lapsuuden kiehtovia kerroksia.

Kun olen poissa minä näen sen niin paljon kirkkaammin.

Tämä ajatus, aina vain. Se on oma ja silti siinä on jotain arkaa, noloa. Ehkä varsinkin nyt kun pitäisi entistä enemmän olla lapsilla pysyvä ja turva, koti tämän kummallisen kevään keskellä.

 

Äiti tykkäätkö sä sun työstä?

Joo, useimmiten joo.

Onko siinä ikinä mitään vaikeaa?

On. Vaikka se että kun aloitan uuden kirjan tiedän että menee monta vuotta ennen kuin työ on valmis. Se vaatii hirveästi kärsivällisyyttä.

Eikö se ole vähän hassua että sulla on tolla tavalla ihan kauheasti kärsivällisyyttä mutta mun kanssa ei melkein yhtään?

 

Ehkä se on vähän hassua. Ja joskus myös vähän surullista. Ja juurikin noloa. Etten vaan jaksa, että melkein aina näytän sen, sanon että nyt loppu, nyt en jaksa, en yhtään kysymystä, leikkiä, sanaa, pyyntöä tai edes halausta, en mitään. Parhaimpina päivinä en sentään hermostu, menen vain toiseen huoneeseen, hengitän.

Mutta koskaan emme jätä tilanteita selvittämättä. Olemme siinäkin samanlaisia. Lepymme yhtä nopeasti kuin leimahdamme. Pyydämme anteeksi, puhumme.

 

Nämä viikot ovat alkaneet painaa, sittenkin, vaivihkaa. Eilen puhuimme miehen kanssa siitä miten tässä on alati läsnä tunteita ja jännitteitä, jotka varmasti jättävät jälkensä. Että ymmärämme vasta myöhemmin millaista tämä aika oli. Että vaikka kaikki on ihan hyvin on tämä silti raskasta.

Ei siis ole mikään ihme etten ole parhaimmillani, juuri nyt, juuri missään. Ehkei kukaan ole. Sen ääneen sanominen tuntuu silti hyvältä. Kevyeltä. Olkoon. Kuitenkin yritän. Ja välillä myös onnistun. Eilenkin hetken aikaa nauroimme yhtenä kasana keskellä olohuoneen lattiaa, oli valoisaa ja lämmintä. Se on jo paljon se.

 

Baby we’ll be fine. All we gotta do is be brave and be kind.