osia

 

Romaani on viime viikkoina ottanut askelia eteenpäin, melkein harppauksiakin. Olen tilanteessa, jossa mietin tarinaa jokaisen päivän jokaisena tuntina. Välillä ajatukset ovat kirkkaita ja selkeitä, tämä lause tuonne ja tuo sinne, ja välillä sellaisia lainehtivia tuntemuksia, tätä kohti haluan mennä, tämän vielä kertoa, ja tämän, ja tuon. Kuvaan puhelimellani satunnaisia asioita, niin moni asia tuntuu liittyvän romaaniin (vaikkei tietenkään liity), kietoutuvan sen ympärille, asettuvan osaksi kokonaisuuutta, joka ei ole totta mutta minulle niin todellinen.

Katseet, värit, seinät, kirjat, kadut, aamut, tuoksut.

 

Kirjoitan rakkaudesta, ainakin siitä. Se tuntuu hyvältä, olen halunnut kirjoittaa siitä jo kauan. Samalla se jännittää, rakkaus on niin yksityistä ja yleistä yhtä aikaa, jokaisella on siitä jokin kokemus. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt uskaltaa.

Olen miettinyt paljon kerrontaa, ehkä johtuen myös proosan kirjoittamisen kurssista jota olen tänä keväänä taas opettanut, huomaan palaavani siihen nykyään kaikista tiiveimmin, siihen miten tärkeää se on, että kerronta palvelee tarinaa, liittyy siihen, kuljettaa sitä, sitoo osat yhteen.

Tärkeintä ei ole se mitä kertoo vaan miten. Tähän aina palaan.

 

Olen kirjoittanut tätä romaania enemmän tai vähemmän kolme vuotta. Jaksot ovat olleet vaihtelevia, ailahtelevia, puhtaasta kauhusta ja epätoivosta hurjana hakkaavaan sydämeen, tunteeseen että olen jonkin tärkeän äärellä. Niinhän se on aina mutta kirja kirjalta nämä tunteet ja tuntemukset voimistuvat, jokaisella sanalla ja lauseella tuntuu olevan enemmän merkitystä, painoa.

Olen opetellut kirjoittamaan sieltä täältä, rikkomaan mieleni järjestystä, katsomaan kokonaisuutta toisin, ristivalottamaan ja häiritsemään.

En tiedä kuinka monta kertaa olen kurssin aikana oppilailleni sanonut, että aluksi tärkeintä on kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa, kertoa, kuljettaa tarinaa, hioa ja hinkata ehtii sitten myöhemmin, ja miten se aina on itsellenikin vaikein osuus, olla jäämättä päivien ajaksi kiinni yhteen lauseeseen, jatkaa vaikkei se olisikaan juuri oikea, nähdä aina myös tarina siellä kielen takana.

 

Pian on edessä jälleen se hetki kun teksti on annettava kustannustoimittajan luettavaksi. Jo nyt ottaa vatsasta kun vain mietinkin sitä, syksyn tapaaminen oli niin hurja, oksettaa eikä ruoka maistu, mutta pakotan itseni sen yli. Vain antamalla tekstille toiset silmät, toisen sydämen johon sen on osuttava, voi kirja koskaan tullaan valmiiksi.

Ystäväni Taina sanoi blogissaan hienosti, jokainen kirja on oma yksilönsä, omien lakiensa mukaisesti etenevä kokonaisuutensa, sen muistaminen vain on välillä niin vaikeaa. Miten jokainen romaani vaatii omat hetkensä, oivalluksensa, surunsa, ilonsa ja vääntönsä. Olisi niin ihana, että kirjoittamisessa itsessään olisi enemmän varmuutta ja selkeyttä, jotain sellaista johon voi aina luottaa. Minulle ainoa ehdoton varmuus ja selkeys on kustannustoimittajani, kaikki muu täytyy jokaisen kirjan kohdalla ymmärtää ja käydä läpi enemmän tai vähemmän uudella tavalla.

 

Mutta, olen myös siinä vaiheessa että silloin tällöin, ihan salaa, suunnittelen mielessäni kirjan julkkareita, olivat ne sitten vuoden tai kahden päästä. Tämä on ainoa mielikuvaharjoitus, joka minulle oikeasti toimii. Kun luon mielessäni kuvan illasta jolloin kaikki tämä on jo takana, kun kirja on olemassa ja kansissa, kun voin juoda viiniä ja valvoa aamuun asti, olla hetken murehtimatta arvioita tai kommentteja, hengittää syvään ja unohtaa senkin, että pian se kaikki alkaa taas alusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s