kevyempi huhtikuu

 

Eilen havahduin siihen että huhtikuu oli ohi.

Oli ensimmäinen huhtikuu todella pitkään aikaan, ehkä ikinä, kun päiviä ei sävyttänyt nuhjuinen väsymys ja kaiken kattava arkuus, kun en vain halunnut vetää verhoja ikkunoiden eteen ja odottaa viikkojen kuluvan.

Sen sijaan oli aamuja jolloin mitään ajattelematta vain iloitsin pilvettömästä taivaasta ja valosta, kuivista kaduista ja kevyemmistä kengistä.

Valo oli sitä samaa harmaan kirkasta kovaa valoa kuin aina keväisin mutta jokin oli silti toisin.

Ehkä se, että jokainen katu ja mutka ja ranta ja kallio ja puisto ei ollut tulvillaan ihmisiä aurinkolaseissaan huokailemassa sitä miten upeaa kaikki taas oli, tuo kauhea hirveä synkkä talvi vihdoin väistynyt. Ei ollut loputonta kesäsuunnitelmien ja kiihkeän odotuksen virtaa.

Oli paljon, paljon helpompi vain olla ja antaa ajan kulua, aivan kuin yleensä niin armottomalta kuukaudelta olisi riisuttu se terävin kärki, kollektiivisen iloisuuden ja reippauden vaatimus. Se olikin vain kuukausi muiden joukossa.

 

Ja sitten se olikin jo ohi, ja nyt on jo toukokuu. Alkaa olla värejä, lämmintäkin. Ja koulut, nuo taivaalliset laitokset, vihdoin aukeavat. Olemme pärjänneet tytön kanssa hyvin mutta silti, jos saan valita käynkö päivisin läpi miinuslaskuja, sammakon ja muurahaisen elämää ja yhdyssanoja ja olen jonkun välittömässä läheisyydessä koko ajan, vai teenkö yksin töitäni ja olen perheeni kanssa iltaisin, valitsen jälkimmäisen, ehdottomasti.

Tiedän, että todella monella on aivan päinvastoin, että juuri se läheisyys on se mitä kaipaa, mutta niinhän se on aina, jokaisella on omansa, tulokulma ja tarina. Mutta jos minun on valittava illat baarissa tai aamut työhuoneella, otan ne aamut, milloin tahansa.

 

Ihmisten tapa reagoida koulujen avaamiseen (sekä väistämättä edessä oleviin muihinkin rajoitusten höllentämisiin) on ollut kiinnostavaa, hämmentävääkin. Omassa lähipiirissäni suurin osa on ollut ehdottomasti helpottuneita, laajemmassa piirissä ilmoilla on ollut myös puhdasta kauhua ja paniikkia. Tuntuu oudolta, että vaikka rajoitusten noudattamisesta määräsivät samat viranomaiset kuin nyt niiden purkamisesta, suhatutuvat ihmiset jälkimmäiseen jotenkin epäilevämmin. En ymmärrä.

Toisaalta en ihan ymmärrä sitä pelkoakaan, en silloin kun kyseessä ovat perusterveet ihmiset. Riskiryhmät ovat tietenkin asia erikseen, samoin vaikkapa turvaverkottomat yksinhuoltajat. Mutta että edelleen on heitä, jotka tässä tilanteessa keskittyvät pelkäämään sitä että itse sairastuvat, sitä on vaikea hahmottaa. Kun koko ajan on ollut kyse vain siitä, että suojellaan riskiryhmiä ja terveydenhuollon hoitokapasiteettia, ja kun koulujen avaamisessa on kyse ennen kaikkea lasten oikeuksista ja turvallisuudesta, mahdollisuudesta tasavertaiseen kasvuun ja elämään. Suurin osa tulee taudin joka tapauksessa tavalla tai toisella sairastamaan, niin kuin tulee sairastamaan monia muitakin sairauksia, kohtaamaan onnettomuuksia ja menetyksiä, tuntemaan kipua ja surua, todistamaan kuolemia.

Ehkä kyse on myös juuri siitä. Että kuolema on kuitenkin niin monin tavoin etäinen käsite, abstraktio. Suljetut kirjastot, tyhjät kadut ja kasvomaskit ovat konkretiaa, ja ne muistuttavat joka hetki siitä minkä muuten vain haluamme unohtaa. Haluamme, vaikka se sama mahdollinen kuolema, oli se sitten jonkin viruksen tai sähköiskun aiheuttama, on osa elämäämme ihan jokaisena päivänä, ihan kaikissa olosuhteissa.

Ehkä minä en samasta syystä ole missään vaiheessa osannut pelätä koko virusta, se tuntuu yhtä absurdilta kuin se, että kulkisin kaikki päivät pelkäämässä jääväni auton alle.

Ja näin pääsinkin huhtikuusta kuolemaan, tietenkin, hah.

 

Itse otan jatkon vastaan niin kuin olen ottanut kaiken tähänkin asti. Toki toivoen, että tilanne normalisoituu mutta muuten päivä kerrallaan, luottaen viranomaisten ohjeisiin. Helsingin Sanomissa tänään ilmestynyt essee oli hyvä.

Nyt kun sokkivaihe on ohi, emme voi jäädä pelkoon ja outouteen makaamaan vain koska olemme siihen nyt jotenkin tottuneet, että olemme lukossa ja siksi ikuisesti turvassa, odottamaan jotain palkintoa uhrauksistamme. Mitään palkintoa ei tule, tauti on tullut tänne jäädäkseen ja ennen rokotetta sen kanssa on vain elettävä, mahdollisimman turvallisesti. Mutta emme voi myöskään elää lähes lukitussa tilassa loputtomiin. Talous ja mielet ja sydämet eivät kestä.

Mitä pidempään rajoitukset kestävät, sen kovempia ovat rajoitusten pitkän aikavälin seuraukset niin yrityksille kuin kansalaisille. Siksi ei riitä, että estetään koronakuolemia. Yhtä tärkeää on estää se, ettei sairaus kroonistu tai mielenterveys horju siksi, että ei-kiireellistä hoitoa on jouduttu nyt siirtämään tai perumaan. On myös selvää, että viikkojen etäkoulu levensi jo huomattavasti koululaisten oppimiseroja ja siten tulevaisuuden mahdollisuuksia.

 

Ja nämä kaikki ovat toki vain omia ajatuksiani ja tunteitani. On helppoa antaa ajan kulua kun kaikki on hyvin. Antaa hiusten kasvaa ja käydä pyöräilemässä, opettaa pienempää lasta käymään potalla ja ihmetellä milloin isommasta tuli niin iso että potkulautailee yksin kortteleiden ympäri.  Lukea onnellisena ja vaikuttuneena Sally Rooneya ja Jonathan Safran Foeria, kirjoittaa romaania ja nukkua päiväunia. Tuskastua ja rakastua lapsiin uudestaan ja uudestaan.

Antaa tämän oudon, itselleni kaikesta huolimatta ihmeellisen kevyen kevään vaihtua vähitellen kesäksi, joksikin uudeksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s