kevään jälkeen

 

Työhuoneen ikkuna on auki, ilma liikahtelee lämpimänä edestakaisin, junat kolisevat puiden toisella puolen.

Pitäisi aloittaa loma. Pitää aloittaa. Haluan ja en halua. Joka vuosi sama ongelma. Tiedän, että aivot tarvitsevat tilaa ja happea, samoin tarina. Saatan istua tuntikausia yhden lauseen äärellä, hinkata ja hioa, en jotenkin jaksa sellaista, en varsinkaan nyt. Tunnetta siitä, etten pääse eteenpäin.

 

Käymme kustannustoimittajani kanssa hyvän keskustelun. Paljon kirkastuu, tiedän mitä kohti kirjoittaa. Nyt se pitää vielä kirjoittaa. Tämä on erilainen kirja kuin aiemmat, pitkä kaari, yksi ääni, se on kiehtovaa ja vaikeaa, kokonaisuuden hallinta on aivan eri tavalla työlästä, ja jännittävää.

Toivon, että siitä tulee hyvä, että jaksan ja osaan tehdä siitä hyvän, vaikka menisi vielä vuosi, toinenkin. Mutta en voi miettiä sitä nyt.

 

Päivät kuluvat ja kaupungin ylle laskeutuu helle. Aurinko häikäisee, terassit ja puistot ovat taas täynnä, kesä saa riehaantumaan, en tiedä mitä siitä ajatella, oikeastaan en ajattele mitään, olen itsekin siellä,

on juhlia jotka kestävät myöhään, se on ihanaa, samalla ne uuvuttavat, saavat sijoiltaan, toipuminen kestää nykyään niin kauan, ja nyt vielä enemmän kun olen kuukausia ollut kotona ja työhuoneella, nukun pitkiä päiväunia ja herään pää paksussa pumpulissa, en saa ajatuksistani otetta, itkettää mutten ole varma miksi, väsyttää, yöt valvon,

kirja kieppuu mielessä liian tiheänä sokkelona, tekee olon kokonaisvaltaisen hermostuneeksi, tekee mieli koko ajan ravistella hartioita ja juosta, ainoa selkeä ajatus on että nyt en jaksa, nyt en hetkeen jaksa ajatella, rakentaa, kirjoittaa, ja silti on niin vaikea päästää irti, edes hetkeksi,

kunnes sitten, taas, aina, jokin vaimea naksahdus, sen voi melkein kuulla, menee kokonainen aamupäivä etten ajattele sitä ollenkaan, ja helpotus alkaa virrata, hiljaa ja kevyesti mutta kuitenkin, juuri niin, ja alan taas luottaa siihen että jotain jo tiedän, tunnistan, on pidettävä tauko vaikka kuinka pelottaisi että jotain, kaikki, unohtuu. Niin ei koskaan käy.

 

Veljeni menee naimisiin. Pidän häissä puheen jota jännitän niin paljon että käteni tärisevät, mutta se on hyvä puhe.

Luen Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin 206 pientä osaa, sen alku on hidas ja vähän jaarittelevakin, mutta vähitellen se löytää äänen ja rytmin jota haluan kuunnella, samalla se on jotenkin hirvittävän täynnä kaikkea, valuu yli äyräiden, ihailen sitä miten rikkaasti Palonen kirjoittaa ja silti toivon hänen hieman hillitsevän kerrontaansa, jättävän ilmaa sanojen väliin. Monta kertaa mietin Inka Nousiaisen ja Leena Parkkisen romaaneja, terävää ja kirkasta herkkyyttä, menneen ajan pakahduttavaa kohinaa.

Käyn ystäväni kanssa Rivieran klassikkonäytöksessä katsomassa Paistetut vihreät tomaatit, olemme viimeksi nähneet sen 14-vuotiaina hänen lapsuudenkotinsa olohuoneessa, muistan miten hän makasi sohvalla pitkät sääret seinää vasten, minä lattialla tyynyjen keskellä, miten valtavasti pidimme elokuvasta, ja pidämme nytkin vaikka aika on kyllä ajanut hieman ohitse, naisten kertoma tarina naisista yhä raikas ja soljuva mutta samalla jotenkin niin konventionaalisesti kerrottu että naurattaa, ja muutenkin naurattaa, ystäväni on muutama kuukausi sitten saanut lapsen emmekä ole vuoteen olleet yhdessä ulkona, istumme Harjun terassilla kunnes ravintola sulkeutuu, myöhemmin kodin edustalla kesäyön sinertävä valo ja lintujen loputon laulu, tekee mieli hetken aikaa vain seisoa siinä, puiston laidalla.

 

En tiedä mitä kesältä odotan.

Kevät ei suoraan sanottuna jättänyt sellaista jälkeä, että olisipa kerrankin aikaa lukea ja olla perheen kanssa. En tiedä minkä olon se on jättänyt. Aion kuitenkin lukea ja olla perheen kanssa, luettavia kirjojakin on aivan valtava määrä, veikkaan että luen niistä kolme. Viisi viikkoa ja kaksi lasta, kolme kirjaa sen kaiken keskellä on aivan hyvä, enemmänkin. Ehkä uusi Maggie Nelson ja Coatesin Vesitanssija. Juha Kauppisen Monimuotoisuus. Näkymättömät naiset. Joan Didionia, aina Didionia. Vihdoin Khemirin Isän säännöt.

Tai sitten en lue mitään enkä kirjoita mitään, olen vain ja etsin paikkani auringossa, seuraan katseella loistavia tyttöjäni.

 

Yöllä on ukkonen, jyrisee kortteleiden väleissä, heräämme molemmat, nukahdan uudestaan vasta paljon myöhemmin, unessani on maanantai juhannuksen jälkeen ja olen unohtanut että minulla on uusi työpaikka kirjastossa ja toinen museossa ja tunnin päästä aika terapeutille, enkä löydä puhelintani jotta voisin kertoa kaikille etten ehdi näistä yhteenkään, juoksen ympäri kaupunkia sydän hakaten,

herään sateen ropinaan,

tulen työhuoneelle, kirjoitan vielä tämän, teksti ei todellakaan solju mutta kirjoitan sen silti, tämäkin jokin rituaali, aina juuri ennen juhannusta.

Siivoan pöydän, laitan paperit ja kirjat pinoihin, suljen ikkunat, suljen koneen.

6 kommenttia artikkeliin ”kevään jälkeen

  1. Pidän tavastasi kirjoittaa, tekstin rytmistä, hetkien ja tunnelmien kuvailusta. Uutta kirjaasi odotellessa 🙂 Katsoin juuri Yle Areenasta sarjan Normaaleja ihmisiä. Se tuntui oudolla tavalla tutulta ja sitten tajusin, että olit kirjoittanut samasta kirjasta täällä aiemmin. Aion ehdottomasti hankkia sen kesälukemiseksi. Pidin sarjasta kovasti, joten kirjan on pakko olla vieläkin parempi! Kaunista kesää!

    Tykkää

    1. Kiitos, tosi ihana kuulla! Ja ah, Normaaleja ihmisiä on niin upea. Rakastin kirjaa, ja myös sarjaa yli kaiken. Ja mikä parasta ne toimivat juuri yhdessä tosi hienosti, täydentävät toisiaan. Lempeää kesää sulle, ja ihanaa lukuhetkeä!

      Tykkää

      1. Pakko tulla tänne vielä kommentoimaan, että luin kirjan ja se todellakin täydensi sarjaa hienosti. Aina sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kyllä kirja mielestäni avasi Mariannen ja Connellin ajatuksia ja sisäistä maailmaa ja tekstin kautta monet sarjan kohtaukset saivat huomattavasti lisää syvyyttä ja merkitystä. Silti sarjaan oli minusta onnistuttu luomaan niin hienosti oma tunnelma, että pidin sarjasta ehkä jopa kirjaa enemmän. Se tempaisi minut jonnekin sfääreihin ja olin päivätolkulla ihmeellisissä tunnelmissa. 😀 Luin myös Rooneyn ensimmäisen kirjan ja pidin siitäkin kovasti.

        Tykkää

      2. Oon ihan samaa mieltä, joskin mulle kirja oli niin järisyttävä kokemus, että jos olisi pakko valita valitsisin kirjan 🙂 Tuo Keskusteluja ystävien kesken on muuten myös tekeillä sarjaksi, odotan kovasti.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s