Hiljainen koti kaupungissa tuntuu epätodelliselta. Tai ei aivan hiljainen, pesukone pyörii kolmatta kertaa tänään. Vaikka kesän matkat ovat olleet aika lyhyitä olemme viimeisen kuukauden aikana olleet kotona vain muutamia päiviä kerrallaan ja pyykkiä kertynyt koko ajan.
Istun kasojen keskellä ja etsin sukille pareja, on jo elokuu.
Viime viikko saaressa oli ihana. Aurinkoisia päiviä, pimeneviä iltoja, öisin taivaalla hullu kuu joka valaisi koko meren. Kuljin samassa kesähaalarissa ja lierihatussa aamusta iltaan, kerran pesin hiukset.
Pakahdun joka kesä enemmän siitä, että saan viedä tyttöni noihin maisemiin, että he asettuvat kallioille ja mäntyjen keskelle niin kuin minäkin pienenä asetuin, uskaltavat hyppiä kiveltä toiselle, oppivat varomaan kun syytä on. Säikähtävät kyykäärmettä vähemmän kuin minä.
Tytöistä on kesän aikana muodostunut enemmän kaksikko, sisarukset. Riitoja on usein mutta leikkejä myös. Joskus he painautuvat toisiaan vasten ja kuiskivat hymyillen, käsi kädessä katoavat kulman taakse, puiden alle.
Olen ollut heidän kanssaan melkein joka päivä kesäkuun alusta lähtien, niin kuin olen joka kesä. Koska työni on mitä on (ja osittain myös koska olen kuka olen), en ole koskaan kokenut tunnetta, että olisipa ihana viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Se tuntuu vapaalta ja hyvältä, ja toisaalta joskus uuvun juuri siitä. Olemme niin tiiviisti (ja useimmiten myös täysin kiirettä) yhdessä, että omat ajatukseni ja toiveeni muuttuvat varsinkin pidempien aikojen kuluessa epäselviksi, tuntuu että olen vain äiti. Vaikka se kuinka olisi rakkain asiani maailmassa, silti se tuntuu joskus juuri siltä, että olen vain äiti. Puen, ruokin, hoidan, järjestän, puen, ruokin.
Joskus toisessa elämässä heräsin mökilläkin aikaisin ja otin koneen esiin, kirjoitin muiden nukkuessa, siirryin laiturille lukemaan, illalla kirjoitin lisää. Tai vain makasin kallioilla tunnista toiseen enkä tehnyt mitään.
Mutta mitä isommiksi tytöt kasvavat sitä laajemmaksi maailmamme muodostuu, pidän siitä, se luo ajallista jatkumoa, happea, keveyttä, iloa. Ja onneksi pieni on vielä niin pieni, täydellisen hölmö ja ihana rakkauspakkaus, joka saattaa uhmassaan olla aivan sietämätön mutta jo seuraavassa hetkessä täydellinen, hän kasvaa niin vauhdilla, joka päivä muistutan itseäni: näitä päiviä, ilmeitä ja pususateita en saa koskaan takaisin.
Ja olen myös saanut toisenlaista aikaa, yksin toisessa kaupungissa, miehen kanssa myös. Miten tärkeää se onkaan, viettää tunteja ja iltoja rauhassa, oman mielen mukaan.
Elokuu on lempikuuni, jaetulla sijalla syyskuun kanssa. Lämpö on jotenkin kattavaa, kaiken yllä pehmeys ja odotus, kesä ei tunnu loppuvan ollenkaan. Kaipaan jo työhuoneelle mutta en niin kiihkeästi kuin menneinä vuosina. Olen tuntenut kirjan liikahtelevan mielessä silloin tällöin, se rauhoittaa, ja olen lukenut Joan Didionia uudestaan ja uudestaan erästä esseetä varten, siitä pian lisää. Rakastan Joan Didonia niin paljon. Jos osaisin kirjoittaa kuin hän, en koskaan enää pyytäisi mitään. (Kuitenkin jo seuraavana päivänä pyytäisin.)
Kirja- ja sarjajuttuja tulossa pian kunhan saan aivoni taas oikeaan asentoon, laskeudumme pikkuhiljaa arkeen. Päivissä on jo enemmän tilaa. Pienempi lähti laulellen päiväkotiin, isompi ystävän kanssa puistoon. Illalla nuuhkin heidän pehmeitä niskojaan niin kuin emme olisi nähneet aikoihin.
Helmi Kekkonen 