tarinoita

Sunnuntai-aamupäivästä tiistai-iltapäivään olin lähes liikkumatta. Selkäni on sellainen, joskus se lakkaa toimimasta. Yleensä silloin kun liikun enemmän mutta unohdan venytellä, unohdan koko selän, kunnes. Unohdan, että olen jo kolmenkymmenenseitsemän ja kantanut kaksi lasta, ensin sisälläni ja sitten sylissäni monen vuoden ajan. Unohdan sen kuten unohdan joskus juoda vettä myöhäisten juhlien jälkeen ja aamulla mietin miksi pääni on räjähtää. Unohdan, vaikka tiedän.

On ollut siis aikaa maata sängyssä, syödä särkylääkkeitä ja lukea. Luin loppuun Ta-Nehisi Coatesin romaanin Vesitanssija, joka oli myös meidän lukupiirimme kirja. 1800-luvun alkua Yhdysvaltojen Virginiassa kuvaava romaani on sukellus orjuuteen ja ihmisyyteen. Se on synkkä ja kaunis, paikoin todella hieno, paikoin aivan liian toisteinen. Se on kieleltään rikas muttei kuitenkaan kovin omaperäinen. Se on kertomus väkivallan, sorron ja kauhujen historiasta, jonka jäljet ovat nähtävissä yhä. Kaiken ytimessä se on myös kertomus hylkäämisestä ja epätoivosta, isättömyyden ja äidittömyyden viiltävästä kokemuksesta, josta on sittenkin mahdollista selvitä. Minusta siinä oli vähän liian paljon kaikkea, mutta mieleen se silti jäi, piirsi kuvia joista on vaikea irrottautua, ja hyvä niin. Tilasin myös heti Coatesin esseeteoksen Between the World and Me, siitä varmasti myöhemmin lisää.

Kesällä kuin hieman tätä muistuttavan, rasismia ja Yhdysvaltojen lähihistoriaa kuvaavan Colson Whiteheadin romaanin Nickelin pojat (jonka on upeasti suomentanut Markku Päkkilä). Siinä missä Coatesin romaanissa oli vähän liiankin paljon aineksia, ei Whiteheadin romaanissa ollut mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Se oli minulle täydellisyyttä hipova. Hallittu, kirkas, eheä ja pikkuhiljaa lähes musertava, muttei kuitenkaan. Se(kin) on romaani sorrosta ja väkivallasta, mutta myös nuoruudesta ja ystävyydestä, vapaudesta ja ajattelun voimasta. Siinä on niin uskomattoman vaikuttavia kohtauksia ja kuvauksia, etten hetkeen muista toista. Rakastin sitä, miten pienellä Whitehead kertoo valtavan suurta tarinaa, kohottaa yksilön äänen yhteisön ääneksi, miten onnistuu täysin vaivattoman oloisesti kertomaan henkilöistään niin ettei sitä oikeastaan ehdi edes huomata kun he ovat jo ihon alla, tuttuja ja rakkaita, tai pahimipia vihollisia. Ihmeellisen taitavaa, järisyttävää.

Viime päivinä olen lukenut myös lisää Joan Didionia ja elokuun lopulla ilmestyvän Kate Elizabeth Russellin esikoisromaanin Vanessa, josta kirjoitan pian lisää ja joka varmasti tulee herättämään keskustelua. Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita pelasti erään katastrofaalisen aamun, sen viisaat, kirkkaat ja vaivihkaa syvät sanat saivat sydämen rauhoittumaan. Luen harvoin runoja mutta silloin kun ne osuvat ne tekevät sen juuri näin, yllättäen ja melkein salaa.

Olen myös hahmotellut mielessäni luettavien listaa syksyä varten, sillä on ainakin Patti Smithin Apinan vuosi, Terhi Kokkosen esikoisromaani Rajamaa, Kjell Westön Tritonus, Marisha Rasi-Koskisen REC, Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät, Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras ja Jhumpa Lahirin Missä milloinkin. Enemmänkin olisi mutta kaikkea ei voi. Kesäkirjatkin ovat vielä lukematta. Maggie Nelsonin Jane houkuttelee päivittäin mutta oma kirjoittaminen on siinä vaiheessa etten vielä uskalla. Pelkään sen olevan liian hyvä, tulevan liian liki.

Olen siis palannut vähitellen töiden pariin, se on huumavan ihanaa. Osaan edelleen kirjoittaa ja ajatella, sen tajuaminen jokaisen pidemmän loman jälkeen tuntuu siltä kuin palaisi kotiin.

Iltaisin olemme katsoneet Breaking Badia. Olen ollut valtavan hämmentynyt. Lähestulkoon joka suunnasta hehkutettu ja ylistetty sarja on suurimmilta osin jättänyt minut täysin kylmäksi. Olemme nyt neljännen kauden puolivälissä, eikä kesken voi enää jättää vaikka monesti on tuntunut siltä että nyt, nyt en vaan enää jaksa. Paikoin, kuten vaikkapa eilen, sarja kuitenkin onnistuu löytämään jonkin uuden rytmin, tuomaan esiin jonkun sellaisen kulman, että vaivannäkö tuntuu sittenkin kannattavan. Mutta silti, odotin Sopranosin tai Wiren kaltaista syväluotaavaa, psykologista, kiehtovaa, ihmisyyttä rikollisuuden keskellä kuvaavaa mahtavuutta. Tähän mennessä olen saanut jokseenkin yksiulotteisen (tossukasta ahneeksi ja itsekeskeiseksi meuhkaajaksi) ja tylsähkön päähenkilön ja hänen vielä yksiulotteisemman puolisonsa. Tarinan, joka on kausien saatossa menettänyt täysin alkuperäisen motiviin ja jännitteen, ja saanut tilalle väkivaltaa, lapsellista kovistelua ja levotonta kerrontaa joka ei vie mitään minnekään. Muutama keskeinen sivuhenkilö nousee satunnaisesti kiinnostavana esiin mutta sitten heidät taas unohdetaan, jotta Walter White pääsee laittamaan lierihattunsa päähän ja jatkamaan uuvuttavaa kujanjuoksuaan. Huoh. Nyt vaan odotan sitä millainen mahtaa olla vuosisadan hienoimmaksi kehuttu päätösjakso.

Voisin luetella tässä kymmeniä kohtauksia, joiden äärellä olen kiemurrellut tylsyydestä, epätoivosta ja myötähäpeästä, mutta ehken kuitenkaan. Ja tuskinpa tämä muutenkaan enää ketään kiinnostaa, hah, niin paljon vettä virrannut jne. Ja kuka tietää, ehkä viimeinen kausi onnistuu vielä yllättämään.

Eilen söimme illallisen Elitessä koska oli hääpäivä, kolmastoista sellainen. Matka on ollut pitkä, onnekas ja onnellinen, monimutkainenkin. Tytöt olivat mukana, arkipäivästä väsyneinä, ja saimme aikaan ihan mukavan sirkuksen. Selkä oli edelleen kipeä mutta tuli tunne että nyt mennään kun vielä voidaan. Uutisia seuratessa alkaa tuntua siltä, että oikeastaan minnekään sisätiloihin missä on enemmän kuin viisi ihmistä ei tee mieli mennä, muutenkin pysytellä mahdollisimman etäällä ihan kaikista. Keväällä kevät ei ahdistanut, välillä kyllä ärsytti, nyt se tuntuu tulevan jonain takaumana päälle, teen mitä tahansa kunhan vain päiväkodit ja koulut pysyvät auki. Laitan maskin kauppaan tai olen menemättä kauppaan, jätän väliin juhlat, tanssitunnit ja elokuvat. Kunhan vaan saan olla yksin ja tehdä töitä viitenä päivänä viikossa seitsemän tuntia kerrallaan. Se riittää, se olisi hyvä syksy.