Ehkä ongelma on siinä, että kaikkien tavotteidemme takana on loppujen lopuksi yksi ja sama tavoite. Miksi haluamme laihtua kympin, juosta kympin tai säästää kympin? Miksi ylipäätään haluamme tehdä elämässä muutoksia? Koska uskomme, että niiden myötä meistä tulee onnellisempia.
Toimittaja Eeva Kolun teos Korkeintaan vähän väsynyt hakee vastausta siihen miksi kaikki ovat nykyään niin uupuneita. Miksi kaikki haluavat aina jotain enemmän tai vähemmän, miksi mikään ei riitä ja miksi kaikkia ahdistaa. Miksi kaikki on kokoajan niin kaunista mutta mikään ei tunnu miltään. Miksi elämä on pelkkää suorittamista, itsensä kehittämistä ja sisällön tuottamista. Miksi jokainen on joka hetki saatavilla, vauhdissa, matkalla, menossa, joogassa, jossain.
Tämä on varmasti monin paikoin täysin totta, mutta en tunnista sitä.
Ymmärrän mistä Kolu kirjoittaa, mutta en tavoita tunnetta.
Tämän vuoksi mietin hetken kannattaako minun kirjoittaa tästä mitään. Ehkei kirjaa ole minulle tarkoitettukaan. Mutta samalla se tuntuu jotenkin hölmöltä, olen kuitenkin lukenut monia kirjoja aiheista, jotka eivät kosketa minua, joiden esittämiin tilanteisiin tai teemoihin en ole henkilökohtaisesti samaistunut, mutta olen silti saanut niiden lukemisesta paljonkin irti. Ja koska tämän kirjan tarkoitus on kuitenkin tarkastella omaa aikaamme ja pitkälti myös naiseutta siinä ajassa, juurikin naisiin kohdistuvia vaatimuksia, odotuksia ja rajoja, herättävät ne aiheina halun puhua siitä. Mikä on tietenkin hyvä asia.
Kirjassaan Kolu kuvaa omaa matkaansa nuoresta opiskelijasta aikuiseksi kirjoittamisen ammattilaiseksi toimittajana ja bloggaajana. Hänen bloginsa, ruokaa, kulttuuria ja ihmissuhteita käsittelevä Kaikki mitä rakastin, oli valtavan suosittu, varmasti yksi Suomen suosituimmista, mikä oli omiaan rakentamaan tilannetta, jossa pikkuhiljaa kaikki elämässä on pelkkää sisällön tuottamista, pelkkää työtä. Jokainen ulkomaanmatka ja mökkiviikonloppu, kaikki juhlat ja aamiaiset, ystävät, erot ja muutot, ovat materiaalia blogille.
Välittyy kuva nuoresta naisesta, joka jakaa elämästään kaiken, mutta samalla, kuten itsekin sanoo, kertoen itsestään lopulta todella vähän. Ydin jää aina piiloon, aina. Typistin itseni yksiulotteiseksi hahmoksi, jonka luonteessa tai elämässä ei ollut sijaa varjoille.
Todellisuudessa hän on vuosi vuodelta väsyneeempi ja ahdistuneempi, mutta koska hän on tottunut siihen että täytyy pärjätä itse, täytyy aina jaksaa ja osata ja hymyillä, olla innostunut ja rento ja cool, aina paras mahdollinen versio, muodostuu railo kerrotun ja toden välillä aina vain suuremmaksi. Kunnes hän putoaa railoon. Eikä vain kerran, vaan monta kertaa.
Jos ei koskaan sano ei, jos elämä ei ole elämistä vaan pelkkää raakamateriaalia, jos kaikki on työtä, jos aina haluaa pärjätä yksin ja olla positiivinen, jos asioita ei tee tekemisen ilosta vaan siksi että siitä saa kuvia, jos lopettaa blogin koska ei kestä sen ympärille rakentunutta tapaa olla ja elää mutta aloittaa lopulta taas uuden blogin, ihminen uupuu, tietenkin, mutta kuten Kolu kirjoittaa, kyse ei ole vain työstä eikä uupumus poistu sillä että tekee vähemmän töitä tai edes sillä ettei tee töitä ollenkaan. Syyt uupumukselle ovat jossain paljon syvemmällä. Mutta missä? Tässä tulee vastaan kirjan isoin ongelma, ainakin minulle.
Suurimmaksi syyksi Kolu tarjoaa sosiaalisen median luomia paineita. Sitä, miten onnistuakseen tässä ajassa, ollakseen menestynyt, eheä ja onnellinen, on oltava kaikkialla ja kaikkea koko ajan. On oltava skarppi ja huoleton, syötävä rennosti ja pysyttävä hoikkana, oltava aina sekä että mutta ei ikinä liian vähän tai liian paljon. Sosiaalisen median mahdollistama koko maailman välitön läsnäolo muutamalla napinpainalluksella tai sormen sipaisulla altistaa ihmiset, ja varsinkin naiset, jatkuvaan vertailuun. Miksi olen tällainen kun voisin olla tuollainen, miksei minun elämäni ole yhtä upeaa ja hauskaa kuin noilla, miksi kaikilla muilla on joku mutta minulla ei ketään?
Tämä on kaikki totta ja aiheena tärkeä, mutta on myös valtava määrä ihmisiä, joille se ei aiheuta ahdistusta tai paineita, jotka yksinkertaisesti voivat olla välittämättä siitä. Jotka tietoisesti valitsevat jäädä sen ulkopuolelle, eivät välttämättä aina mutta useimmiten. Jotka ymmärtävät tuon ”maailman” esittämien vaatimusten järjettömyyden, että tietenkään, tietenkään, kenenkään elämä ei ole aina hauskaa, kaunista ja onnellista. Jotka eivät lapsesta saakka ole eläneet elämäänsä suoritusten ja palkintojen kautta, joille epätäydellisyys ja keskeneräisyys ovat elämän osa-alueita siinä missä kaikki muukin. Jotka eivät aina halua muuttaa jotain, luoda uutta nahkaa, tulla tuoksi naiseksi tämän sijaan.
Mutta miksi se ei ole mahdollista Kolulle? Mikä hänessä on sellaista, että tämä aika on muodostunut liian raskaaksi taakaksi kantaa ja silti mahdottomaksi väistää? Että hän ainakin kirjan perusteella kamppailee sen kanssa edelleen päivittäin vaikka on kirjoittanut aiheesta blogissaan vuosien ajan ja nyt myös tämän kirjan? Tähän kirja ei valitettavasti vastaa, ei ainakaan pintaa syvemmällä tasolla. Kirjassa on neljäsataa sivua, mutta silti sieltä ei muutamaa lausetta lukuunottamatta löydy mitään sellaista, joka paljastaisi uupumisesta, suorittamisesta, yksinäisyydestä, jatkuvasta onnellisuuden tavoittelusta, muiden ihmisten mielipiteiden valtavasta painoarvosta tai ainaisesta muutoksen nälästä mitään sellaista, mikä tuntuisi siltä että nyt, nyt ollaan kiinni jossain ytimessä. Sen ympärillä kyllä tapahtuu liikettä, Kolu kulkee sitä kohti, mutta kokonaisuus jää silti harmillisen yleiselle tasolle, pintaan.
Mutta ne lauseet. Meillä päin hyväksyntä ja rakkaus eivät olleet pelin henki. Meillä päin ne piti ansaita. Ja. Opin jo ihan pienenä pakenemaan fyysistä todellisuutta mieleeni – omaan mielikuvitusmaailmaani, mutta ennen kaikkea tulevaisuuteen, jossa kaikki olisi paremmin. Kotona kyti aina jännite, räjähdysvaara. Kun se leimahti, jätin ruumiini istumaan keittiön pöydän ääreen tai olkkarin sohvalle ja matkustin mielessäni jonnekin kauas.
Ja kyllä, tiedän, että minä olen minä ja aina juuri näissä ihmisen perustuksissa kiinni, miksi me olemme keitä olemme, mikä meitä ajaa ja ohjaa, mitä pelkäämme ja mitä toivomme, ja ennen kaikkea, mistä me tulemme, ja juuri siksi nämä kaksi virkettä olivat ne jotka pysäyttivät. Niiden kerroksista ja vaikutuksista olisin halunnut lukea. Ajatellen, että ehkä tämän kirjan olisi voinut julkaista sitten kun etäisyyttä olisi sittenkin ollut hieman enemmän, että vaikka ajatukset ja tunteet (ihminen itsessään) olisivat sittenkin yhä kesken kuten ne aina ovat ja tulevat olemaan, ei asioiden kokonaisvaltainen tarkastelu olisi liian kipeää. Helppoa se ei tietenkään olisi ollut, kuten ei varmasti ole ollut nytkään. Varsinkaan kun kyseessä on esikoisteos, jonka julkaiseminen on aina herkkä, haastava ja monimutkainen juttu.
Mutta kirjan herättämiin ajatuksiin vaikuttaa toki moni muukin asia. Olemme Kolun kanssa suurinpiirtein saman ikäisiä ja työskennelleet kirjoittamisen parissa lähes koko aikuisikämme, mutta kokemuksemme elämästä on kovin eri. Minä olen aina halunnut tehdä työkseni vain yhtä asiaa ja myös (monien osien summana) saanut tehdä sitä. Minulla on ollut rakastava ja turvallinen parisuhde läpi koko aikuisuuteni, mikä ei sekään, tietenkään, ole ollut aina se helpoin tai selkein tie, mutta olen tuntenut olevani riittävä ja rakastettu, ja se on valtavan arvokas voimavara. Olen kokenut keskenmenon ja sen aiheuttaman surun, mutta saanut myös kaksi ihmeellistä lasta. Elämäni on suurimmilta osin vain kirjoittamista, nukkumista ja lapsien hoitoa.
En halua kehittää itseäni juuri koskaan enkä suorita juuri mitään. Käyn muutaman kerran viikossa lenkillä ja lönkyttelen rauhassa aina saman viisi tai kuusi kilometriä, en tähtää juoksullani mihinkään, tykkään vain joskus juosta koska ajatus kulkee ja saan olla yksin ja koska liikunta tekee hyvää. En ole koskaan käynyt millään kurssilla, lukenut yhtään elämänhallintaopasta (paitsi jos tämä sellaiseksi lasketaan) enkä osallistunut yhdellekään joogatunnille. En ole facebookissa ja instassakin aika vähän. En mieti millainen nainen haluaisin olla tai millainen unelma-naiseni on tai ylipäätään sitä millainen minun pitäisi olla. Tai no, välillä kyllä mietin että voisin olla rauhallisempi äiti ja tehdä monipuolisempaa ruokaa mutta siinä se.
En halua säästää, laihduttaa tai juosta kymppiä.
Mutta olen, tietenkin, kokenut suruja ja aallonpohjia. Olen ollut surullinen, ilkeä ja kohtuuton. Olen pettänyt ja valehdellut, olen huutanut ja raivonnut. Olen käynyt kolme vuotta terapiassa pohtimassa lapsuuttani ja nuoruuttani, miettimässä sitä miksi olen sellainen kuin olen, käsittelemässä syy- ja seurausuhteita. Olen tehnyt virheitä ja satuttanut läheisiäni. Olen tehnyt paljon töitä ja vähän töitä, olen kirjoittanut kirjoja ja ollut kauhuissani, epävarma ja lähes lamaantunut, olen asettanut itseni ja työni julkisen kritiikin kohteeksi. Olen nippu hajanaisia, rikkinäisiä, eheitä, vahvoja, laimeita, noloja ja kiehtovia tunteita ja ajatuksia, tietenkin, koska olen ihminen. Mutta koskaan en ole ollut sillä tavalla ahdistunut tai uupunut kuin Kolu.
Ja tämä on se ydin, tämä on se mitä läpi kirjan odotin, miksi tämä tapahtui juuri hänelle?
Tämä on tietenkin äärimmäisen kova vaatimus, odottaa ihmisen paljastavan itsestään syvimpiä henkilökohtaisia tunteita ja ajatuksia, suruja ja kipuja, varsinkin kun aiemmin esille nostamani virkkeet kertovat jostain hurjasta, ihon alla kumisevasta tummuudesta, mutta koska puhumme nyt kirjasta, jonka punainen lanka on kuitenkin vahvasti sellainen tie minuksi-henkinen, tekee se mielestäni vaatimuksesta ihan validin. Miten paljon enemmän kirjasta olisi saanut irti, miten paljon enemmän se olisi tuonut uutta, avaruutta ja syvyyttä kokonaisuuteen, kun se olisi tarkastellut aihettaan paitsi sillä tärkeällä yhteiskunnallisella tasolla myös aidon henkilökohtaisella tasolla, ohittanut Beyoncéen, Caravaggion, lännenelokuvat, kymmenet siteeratut elämänhallintaoppaat ja youtube-luennot, ja pureutunut (muutenkin hieman tiiviimmin) varsinaiseen kohteeseen, ihmiseen itseensä.
Mutta: tämä on, tietenkin, myös makuasia. En siis ihmettele lainkaan sitä miten ihastuneesti kirja on otettu vastaan. Kolu on sujuva ja helpostilähestyttävä kirjoittaja, jonka tekstin äärellä voi varmasti hengähtää ja tuntea olonsa turvalliseksi. Hän kertoo kevyellä ja paikoin hauskallakin otteella pieniä, arkisia yksityiskohtia, neuvoja ja sattumuksia, joista muodostuu varmasti varsin yleispätevä kuva ajasta, todellisuudesta jota moni elää. Hän kirjoittaa ytimekkäitä ja houkuttelevia ajatuksia siitä miten kiihkeätahtisesta ja loputtomien vaatimusten täyttämästä arjesta voi tehdä rauhallisempaa ja selkeämpää. Nuku enemmän, selaa puhelinta vähemmän, liiku kun se tuntuu hyvältä. Puhu ihmisten kanssa kasvotusten, ole rehellinen itsellesi ja muille, muista että virheet ovat kiinnostavia, että herkkyys on voimavara. Se, että nämä ovat minulle perusasioita, ei tietenkään vähennä niiden arvoa tai tarkoita, että ne olisivat sitä kaikille.
Sitten taas toisaalta, tämän jälkeen, tuntuu hämmentävältä miten kirjan lopussa kaikki tuntuu kiteytyvän ajatukseen, että kun vaan kuuntelee itseään, ottaa tilaa ja vetää rajat, on lempeä ja armollinen, eli kun vaan noudattaa kirjassa esitettyjä neuvoja ja ajatuksia niin uusi aika koittaa, että sitten Boom! (bloom!) puhkeat kukkaan. Että taas mennään sitä kohti että pitää olla jotain muuta kuin nyt olet. Aina jotain muuta. Sittenkin jotain parempaa.
Niin hullulta kun se kuulostaakin, niin mitä jos sitä vaan olisi? Ilman ainaisia tavoitteita, haasteita ja pyrkimyksiä? Olisi vaan. Edes joskus. Eläisi ilman jatkuvaa yritystä ratkaista elämä?
En tiedä. Mutta mitä jos?
…
Huomaan nyt, että tämä olisi hieno lukupiirikirja. Sellainen, johon ihan varmasti jokaisella olisi vahva oma tulokulma ja josta saisi aikaan loputtomankin keskustelun. Tästäkin jutusta tuli aika pitkä. Olisi kiinnostava kuulla mitä ajatuksia se herätti, tai mitä ajatuksia kirja on herättänyt jos olette sen jo lukeneet.
Helmi Kekkonen 
Tosi hyvä analyysi. En ole kirjaa vielä lukenut, en ehkä tule lukemaankaan, mutta raikas ja syvällinen näkökulma aiheeseen.
TykkääTykkää
Kiitos! Ja kirja on kyllä sellainen, että se houkuttelee tarkastelemaan omaa suhdetta sen aiheisiin ja teemoihin.
TykkääTykkää
Eeva Kolu on musta ihan tosi hyvä kirjoittaja! Olen lukenut hänen eri tekstejään ihan ensimmäisistä blogikirjoituksista saakka, ja mielestäni hän kirjoittajana on tuonut suomenkieliseen lifestyle-journalismiin uudenlaisen tavan ilmaista asioita. Muistan ajatelleeni, että Kolu kirjoittaa ikään kuin enkkua suomeksi tai ylipäätään jollain englanninkielisellä lifestyle-tyylillä suomeksi, rakenteessa on jotain samaa ja myös asioiden esittämisessä: hän ottaa tilan erityisellä, itsevarmalla tavalla haltuun itsensä kautta. Ja aikanaan minä muuten todella luulin, että hänen elämänsä oli juuri sellaista kuin hän kuvasi blogissaan, vaikka en tuntenut tai tiennyt yhtään sellaista elämää, ja se tuntui ihmeelliseltä ja käsittämättömältä ja kertakaikkisen fabuloosilta, mutta silti. Kun Kolu paljasti vuosia myöhemmin, että blogin kuvaus hänen elämästään olikin jossain määrin siloteltu, tai ainakin, etteivät illalliset ja juhlat ja ylipäätään vaivattomana, jotenkin noin vain sormien päistä lähtevänä kuvattu arki ja elämä olleetkaan vaan poikkeuksellisen lahjakkuuden, karisman ja tyylitajun tuotetta, vaan niiden takana piili monenlaista kovaa työtä, en kuitenkaan ollut vahingoniloinen, vaan jotenkin jopa pettynyt. Jotenkin harmistunut, että Kolu kai itsekin oli ottanut vakavasti tuon tekstiensä ja varmaan blogiskeneen liitetyn autenttisuuden vaatimuksen, eikä ollut kirjoittana ikään kuin tietänyt paremmin, että kyse on vain asioiden ilmaisemisen tavasta suosion jne. tähden.
Huomaan, että musta tuntuu tosi vaikealta kirjoittaa Kolusta/ hänen teksteistään millään tapaa kriittisesti, kun hän on kuitenkin niin rohkeasti avannut ja avaa tuntemuksiaan somessa yms. ja tuonut esille, että sanotulla todella on hänelle väliä. Tulee sellainen olo, että hitsi en millään lailla halua enää ainakaan satuttaa haavoittunutta. (Vähän sama
kriitikin esittämisen vaikeus koskee myös muita somessa paljon esillä olevia toimittajia!) Mutta haasteena tietysti on, että kirjalla ja blogilla hän asettaa kirjoituksensa ja autofiktiivisyydellä itsensä pohdiskelun kohteeksi itse. Rohkenen kuitenkin kirjoittaa ”ääneen”, että lukematta kirjaa komppaan sun ajatuksia toteamalla, että olen pyörittänyt täysin samoja keloja monesti Kolun viime vuotisten blogitekstien kohdalla. Kuten Kolun kirjoitukset aina, nekin ovat minusta poikkeuksetta varman taidokkaita, taitavan kirjoittajan yksittäisiä tekstejä, mutta tavallaan tuntuvat kiertävän kehää. Minua(kin) on askarruttanut, miksi niin on? Johtuuko se vain siitä, että tämä on nykyään kirjoittajana hänen nichensä maailmaan ja blogiskeneen vai jostain muusta?
(Pakko vielä loppuun manailla toistamiseen, että tuntuupa todella vaikealta kirjoittaa ”ääneen” tällaista pohdintaa ”some-/blogikirjoittajasta”! Nostan siksikin hattua sun tekstille!)
TykkääTykkää
Kiitos kommentista!
Ymmärrän hyvin tuon, että jos ja kun seuraa jotain blogia aktiivisesti sitä ikään kuin menee sihen elämään ja maailmaan mukaan, kirjoittajasta tulee helposti kuin ystävä jonka kuulumisia seuraa, ja saattaa just unohtaa sen että kirjoittaja ei olekaan ystävä ja se blogi on vain pienen pieni osa kirjoittajansa todellisesta elämästä.
Viime vuosien aikana onkin ollut kiinnostava huomata miten paljon blogit ovat muuttuneet, tavallaan entistä enemmän yhteiskunnallisiksi, teksteiksi, joissa jotain tärkeää ja isoa teemaa käsitellään omien kokoemusten kautta, esim väkivalta, taloudelliset haasteet, sairaudet ja myös tämä uupumus. Itse seuraan vain muutamaa kirjallisuusblogia ja paria muuta, ja niille on kyllä yhteistä se että nimenomaan osaa avata isompia teemoja oman elämän kautta, se on musta kiinnostavaa. Ymmärrän halun suojella itseään mutta sellainen puolivillaisuus ei ole kiinnostavaa. Sitten voi hyvin kirjoittaa vaikka vaan ruoasta tai kirjoista. Se, että alati mukamas kertoo itsestään mutta kaunistellen tai samaa kehää kiertäen vain pitää yllä sitä kiiltokuvamaista epätodellisuutta. Mun mielestä hyvä kirjoittaja, kirjoitti hän mitä tahansa, on aina rohkea ja jos ei ole, se näkyy. Mutta kuten oon sanonut monta kertaa, nämä on makuasioita. Mutta silti siitä pitää voida puhua ja varsinkin esim julkaistuja teoksia rakentavasti myös tarkastella ja kritisoida, se on osa kulttuuria, ei ilkeää tai pahantahtoista. Täytyy olla mahdollisuus sanoa ääneen että tästä en pidä, tätä en ymmärrä.
Jos luet kirjan olisi hauska kuulla mitä siitä olet mieltä!
TykkääTykkää
Samaa mieltä!
Ja musta on mahtavaa, että tarkastelet ja kritisoit, kirjoitat ääneen, mistä et pidä tai mitä et ymmärrä! Kiitos siitä!
TykkääTykkää
Moi! Tosi hyvää pohdintaa, kiitos siitä. Ihastuin Eevan kirjaan tosi paljon jo heti alussa. Se sanoitti paljon omia ajatuksiani ja tunteitani: Riittämättömyyden ja häpeän kokemus, yksin pärjääminen, se ettei sovi mediassa esitettyyn kuvastoon tai yhteiskunnallisiin odotuksiin. Työelämässä pitäisi jatkuvasti olla tehokkaampi ja toimia sujuvasti lukuisissa eri rooleissa, joissa loppujen lopuksi ei koe yhdessäkään täysin onnistuvansa. Samaan aikaan pitäisi kehittää koko ajan uutta osaamista. Ja sitten epäonnistuu vielä, kun ei pysty osallistumaan niihin synnytystalkoisiin…
Olen samaa mieltä, että kirja on tosi hyvä ajankuva, ja siinä on paljon fiksuja huomioita esim. siitä, miten kiire ja tapamme käyttää teknologiaa vaikuttaa meihin ja ihmissuhteisiimme (ja miten yhteydenpito on muuttunut: sydänemojin klikkaamiseksi… itsekin mietin, mitä oikein saan somesta enää?). Nämäkin tunnistin omassa kolmekymppisten kuplassani.
Loppua kohti kerronnan kepeys alkoi kuitenkin mietityttämään. Eeva niputtaa samaan sarjaan surun siitä, löytääkö koskaan ketään, ja oppiiko naapuri litistämään pahvilaatikot oikein. Toinen aika pieni harmitus toisen rinnalla. Burnout on tosi paha paikka, mutta myöskään sen vakavuus ja synkkyys ei tässä välity. Mutta ehkä ei ole ollut tarkoituskaan? Mutta mikä kirjan ”syvin opetus” sitten on? Että kaikki romahtelee ja sitten pitää vaan päästää irti odotuksista ja luottaa että asiat järjestyy – tai ei järjesty ja se on hyväksyttävä. Aika self help -henkistä ja tavallaan kovaa, ja myös hyvin yksinkertaistettua. Mutta mitä muutakaan voi sanoa, kun on tavallaan edelleen siinä pisteessä? Ehkä on tosiaan niin, kuin sanoit, että tällaisia tapahtumia kannattaisi ruotia ehkä vähän pidemmän ajan takaa… Hmmm, tuun pohtimaan tätä kirjaa vielä pitkään 🙂
TykkääTykkää
Hei, kiitos kommentista! Kuten kirjoitin, on tosi helppo uskoa että tämä puhuttelee varmasti monia, sekä aiheensa että tunnelmansa vuoksi. Tuo kepeys kuitenkin vaivasi myös minua, vaikka sen tavallaan lajityypissään myös ymmärrän. Ehkä jos ja kun tätä lukee ilman varsinaista tarvetta samaistua, saada lohtua, vertaistukea tms, sitä kiinnittää huomiota tarkemmin sellaiseen mihin moni muu ei, juuri kieleen tai tuohon yksinkertaistamiseen? Kuitenkin edelleen pidän kiinni siitä että etäisyys olisi tehnyt hyvää 🙂
Lempeää syksyä sinne ❤
TykkääTykkää
En ole lukenut Kolun kirjaa, joten kommentoin sitä vain tekstisi perusteella, ja tekstiäsi.
Minun tekisi mieli esittää vastakysymys: Miksi ihmisen ulkopuoliset asiat, kuten yhteiskunnan asettamat odotukset ja sosiaalinen media, eivät ole uskottava syy Kolun ongelmiin? Miksi ongelmien ”avain” ei olisi niissä yhtä hyvin kuin kirjan ulkopuolelle jätetyssä lapsuudessa? Siksikö, että sinä kriitikkona et tunne yhtä suurta painetta niistä?
Minusta Kolun kirjoitukset tätä nykyä ovat kehämäisyydessään jotenkin hyvin – ahdistavia (sic) – mutta samalla rehellisiä. Ne paljastavat minusta sisältöään enemmän maailmasta ja kapitalistisesta systeemistä, jossa elämme. Aina löytyy joku ihana asia ja hetkellinen mielenrauha, mutta kohta pitää jo olla etsimässä uutta. Myös tämä artikkeli milleniaalien ahdistuksesta oli kiinnostava: https://ylioppilaslehti.fi/2019/02/kaikki-ahdistaa/
Mielestäni olet onnekas, jos kykenet elämään noin vapaana paineista. Siihen vaikuttavat varmasti monet asiat, mutta ajattelen, että perhetilanteesi saattaa olla yksi niistä. Vaikka vapaaehtoisesti parittomista ja lapsettomista kirjoitetaan nykyään artikkeleita, parisuhde ja perhe on minun näkökulmastani edelleen yksi yhteiskuntakelpoisuuden mittari. Näkökulmani voi tietty johtua siitäkin, etten itse ole onnistunut adoptoimaan itseäni mihinkään laajennettuun perheeseen, jossa voisin elellä onnellisena pelkäämättä yksinäisyyttä.
Lopuksi haluan kiittää kirjoituksestasi, koska se herätti oman sisäisen kriitikkoni. Ja hienointa on tosiaan se, että aiheena on kirja, jota en ole lukenut.
TykkääTykkää
Hei, kiitos paljon kommentista, ja vastakysymyksistä, on nykään aika harvinaista blogeissa!
En tarkoitttanut, etteikö nuo ulkopuoliset tekijät voisi olla uskottava syy ongelmiin, varmasti voivat. Kolu kuitenkin moneen kertaan kirjoittaa olleensa jo lapsena jatkuvasti suorittamassa ja odottamassa palkintoa suorituksistaan, jo lapsena koki paljon stressiä ja ahdistusta, eli tuntuu oudolta, että syyt aikuisuuden ahdistukseen olisivat noin isosta kokemuksesta jotenkin täysin irrallaan, varsinkin kun muutamissa kohdin tunnelma tosiaan on kovin viiltävä. Toisaalta myös niitä ulkokohtaisia tekjiöitä, yhteiskuntaa, sen odotuksia ja lokeroita, ja somea olisi (minun makuuni) pitänyt tarkastella tiiviimiin ja syvemmin, jotta siitä olisi saanut kunnolla kiinni, jotta olisin tavoittanut sen ytimen paremmin.
Varmasti olen monin tavoin onnekas, ja varmasti tässä iässä, 30-40 vuoden välissä, selkeä parisuhde- ja perhetilanne vaikuttaa suuresti. Omalla kohdallani kuitenkin uskon, että monen vuoden terapialla on ollut se suurin merkitys, että olen vapautunut tietyistä taakoista, uskaltanut elää oman näköistäni elämää ja myös olemaan välittämättä kovinkaan paljon siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat (yleensä ei juuri kukaan ajattele yhtään mitään tai jos ajatteleekin niin ehkä kymmenen minuuttia ja sitten siirtyy eteenpäin). Mutta se olen minä ja tämä kirja on tämä kirja, ja jokainen meistä lukee ja tulkitsee sen omista tulokulmistaan käsin, ja se on hurjan kiinnostavaa.
Jos luet kirjan olisi tosi hauska kuulla mitä olet siitä mieltä!
TykkääTykkää
Moi ja kiitos kirjoituksesta! Olen vuosien varrella käynyt kuikuilemassa Kolun blogia, koska hän on minusta ollut kiinnostava nimenomaan ristiriitaisuutensa vuoksi. En ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi innostua niin paljon resepteistä, leikkokukista ja sisustamisesta. Minulle hänen bloginsa on näyttäytynyt kiehtovan tyhjänä, jopa perverssinä. Samalla hänen tekstejään lukiessaan tulee olo, että paljon jää sanomatta, kenties juuri ne kiinnostavimmat asiat, juuri niin kuin sinäkin kirjoitit.
Jossain vaiheessa ymmärsin, että hän ei ole se outo tässä, minä olen. Suuri osa ihmisistä kuitenkin tuntuu vilpittömästi pitävän hänen kirjoituksistaan.
TykkääTykkää
Haha, en usko että kukaan on outo vaan makuja on vaan erilaisia. Se rivien väliin jäävä osuus minuakin kiinnostaa (tässä ja aina muutenkin) ja jotenkin kirjan kontekstissa se nousi vielä vahvemmin esiin. Se on toki kirjoittajan vapaus, mitä kertoo ja mitä ei, mutta itselle tämä tällaisena ei vain oikein kantanut.
TykkääTykkää
Todella hyvä kirjoitus ja raikas näkökulma! Pidän paljonkin Kolusta ja hänen kirjoituksistaan, mutta tähän kirjaan en ole ainakaan vielä tarttunut. Se herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia.
Itse koen, että sosiaalisen median luomat paineet ainakin ns.tavallisten tallaajien kohdalla ovat viimevuosina hieman höllentyneet, ainakin omassa some kuplassani. Ihmisillä on medialukutaitoa ja nykyisin ymmärretään, että täydelliset julkkikset ja lifestyle bloggaajat elävät omassa maailmassaan, eikä heidän elämää tarvitse ihannoida. Itse suhtaudun tällaiseen siloiteltuun sisältöön ns. kauniina viihteenä, en kuvauksena todellisuudesta. Mielestäni ”epätäydellisyydelle” on kokoajan enemmän tilaa myös visuaalisissa kanavissa.
Kuitenkin samaistun Kolun ajatukseen siitä, että ihmisiltä odotetaan jatkuvasti enemmän – täytyy olla oman elämänsä supersankari ja yksityisyrittäjä, kehittää ja myydä itseään sekä omaa osaamistaan niin internetissä kuin fyysisessä todellisuudessa. Kilpailu on kovaa ja paineet ihan valtavat. Erityisesti yliopistossa ja työelämään siirtyessä olen kokenut paljonkin Kolun kuvailemia paineita ja riittämättömyyden tunteita.
Jos voisin itse tehdä sitä mistä pidän ja mistä olen aidosti innoissani ja saisin siitä kaiken lisäksi vielä rahaakin, en usko että paineet olisivat läheskään niin kovat. Silloin toki olisi helppoa ns ”vain olla ja päästää irti”. Kolu on kuitenkin ilmeisesti lähes koko aikuiselämänsä saanut tehdä mieleisiä töitä ja elää ns ”unelmiensa elämää”, joten myös itseäni mietityttää mistä tuo Kolun jatkuva uupumus todella kumpuaa.
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä siitä, että vaikkapa viisikin vuotta sitten ajatukset sosiaalisen median vääristyneestä todellisuudesta olisivat tuntuneet ajankohtaisemmilta. Epätäydellisyydestä ja virheiden tärkeydestä on tosiaan puhuttu sittemmin jo aika paljon. Ja totta tuokin, että yliopistossa ja työelämässä on varmasti kovat paineet, ja se on myös asia joka ei itseäni oikein koske, opiskelusta on pitkä aika ja oma työ on jo kymmenen vuotta ollut suurimmilta osin omassa huoneessa yksin omien ajatustensa kanssa istumista, mikä ei toki sekään ole pelkkää tanssia ollut, mikäpä olisi. Mutta toki se että olen saaanut aina tehdä työkseni sitä mitä olen halunnut, tai suurimman osan aikuiselämästä ainakin, vaikuttaa omaan kokemukseen elämästä. Onnekas olen ollut myös rakkauden ja turvallisuuden suhteen, mikä ei tietenkään tarkoita että olisi ollut jotenkin helppoa tai mutkatonta. Itse koenkin ehkä juuri niin, että ihminen on aina todella, todella monen asian summa, ja kirjan ongelma itselleni ehkä nousikin juuri siitä, että koin todella monen asian vain jäävän käsittelemättä, vaikkakin niiden ympärillä tavallaan liikuttiin.
Kiitos kommentista, on tosi kiinnostava lukea ihmisten mielipiteitä ja fiiliksiä tämän tiimoilta!
TykkääTykkää
Hienosti analysoitu. Luin sivulle 61 asti, jonka jälkeen en enää pystynyt.
Kirja jatkaa samaa kaavaa kuin blogi, jota olen seurannut alusta asti. Ja monia monia kertoja tavoittanut ja aistinut sen, että jotain piilotetaan. Ja sama tunne välittyy nyt tästäkin, heti alusta asti. Asioita selitetään kielikuvien ja ulkoisten tarinoiden kautta, tavallaan todella hienosti, mutta samalla ilman tunnetta. Jokin iso tietäminen, oivallus, oppi putoaa sivuille noin vain ratkaistuna ja taas palataan samalle kehälle. On paho olo, mutta se ei välity siten kuin lukijana itse toivoisin.
Juuri tuo kehän kiertäminen ärsyttää ja samalla saa odottamaan, että tulisiko jo jokin ydin esiin. Itse päädyin toteamaan, että kirja on selfhelp, eikä siis minulle tarkoitettu. Mutta ärsyynnyn siitä, että Kolu kuvaa kirjassa, miten on lukenut paljon selfhelpiä ja pettynyt niihin, mutta kirjoittaa itse kuitenkin samaa.
Itse en kuulu milleniaaleihin, vaan x-sukupolveen ja ehkä siksi en aina tavoita yhteiskunnan paineita. Enkä varsinkaan sitä, että miksi niitä vastaan ei enää kapinoida. Omassa nuoruudessani oli valloillaan punk-henki ja jo teininä kapinoitiin yhteiskunnan odotuksia vastaan. Esimerkiksi nenärenkaat olivat paheksuttavia, joten sellainen heti kiitos oli asenne. Työttömyyskään ei aina ollut syrjäytymistä, vaan vapaaehtoista protestia. Mutta ei sitä silti ole säästynyt tuskalta, kuten kirjoititkin. Omanlainen oppi on ollut siinä, että ei kuitenkaan jää uhriutuen syyttelemään farkkumainoksia, lehtiartikkeleita tai laatikoita omista riittämättömyyden tunteista. En tiedä, mistä on peräisin se, että en koskaan syytä ulkopuolisia asioita omista kivuistani, vaan kipuan aina peilin eteen rypeämään. Tässä kirjassa on mielestäni paljon oman elämänsä uhrina olemista, mutta en ole lukenut koko kirjaa, joten on vähän epäreilua laukoa mielipiteitään (ja tein sen kuitenkin).
En voi täysin sanoa, että ymmärrän kirjan saamaa suosiota. Teeman ymmärrän kyllä, mutta en sitä, että lukijat eivät odota kirjoittajalta enempää rohkeutta paljastaa itsensä.
Kiitos paljon rohkeudestasi sanoa se, mitä ajattelet. Todellakin tästä pitäisi puhua enemmän.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Monilta osin tosi samankaltaiset fiilikset, juuri tuo kehän toistuminen uuvutti, eikä tosiaan vaan kirjan vaan myös blogin myötä. Tuo ”taitava kuvailu josta kuitenkin puuttuu se varsinainen tunne” on hyvin sanottu.
Uskon, että kirjan suosio liittyy monilta osin juuri siihen mitä kuvasit self-helpiksi. On turvallisempaa ajatella, että ongelma on ulkopuolella, ei sisäpuolella. Silloin on mahdollista etsiä yleispäteviä ja selkeitä ratkaisuja (nuku enemmän, älä käytä liikaa somea, ole lempeä itsellesi jne) eikä tarvitse kohdata ajatusta, että ehkä ne ovatkin omat ajatukset ja tunteet, joiden kanssa on tehtävä töitä.
TykkääTykkää
Ah, onpa äärettömän kiinnostava tuo Liinan ajatus mahdollisista milleniaalien ja x-sukupolvien ajattelutapojen eroista! Olen itse y-sukupolvea ja saan kiinni Liinan kuvauksesta liittyen molempiin sukupolviin ja tavallaan taas koen olevani jossain näiden piirteiden välissä. Kuten Helmi kirjoitit, tämä olisi mahtava lukupiirikirja, kiitos että olet mahdollistanut siitä keskustelun netissä! 🙂
TykkääTykkää
Ihana että keskustelua on syntynyt, ihan kaikkien sukupolvien välillä!
TykkääTykkää
Kiitos mielenkiintoisesta analyysistä! Luin taannoin Kolun teoksen, ja olen kanssasi jotakuinkin kaikesta samaa mieltä.
Ajallinen etäisyys aiheeseen olisi tosiaan saattanut tuoda tekstiin syvyyttä ja henkilökohtaisuutta. Nyt oman tilanteen tarkastelu jää samaan aikaan pintapuoliseksi ja ulkokohtaiseksi, mutta toisaalta liiankin sisäistyneeksi, tässä hetkessä tarjoutuneet selitysmallit hyväksyväksi: on aina löydettävissä jokin metodi tai ”temppu” jonka avulla elämä avautuu, vaikkakin todellinen avautuminen elämässä tapahtunee vasta pitkän ajan kuluessa, omia kipupisteistä lempeästi mutta rehellisesti tarkastellen.
Mutta mutta…paradoksaalista kyllä, nykyisessä markkinalogiikassa lienee niin, ettei Kolu voinut antaa vain ajan kulua ja jäädä odottamaan kasvuaan. Kukkaan puhkeamisen aikahan on NYT!
TykkääTykkää
Hah, se on varmaankin ihan totta. On tärkeää löytää itselle oikea aika puhjeta kukkaan kunhan se tapahtuu mahdollisimman pian, ennen muita ja mieluiten NYT!
Oon kuitenkin sitä mieltä, että on juurikin kustantamon työ nähdä miten kirjasta tulee mahdollisimman hyvä. Toki nämä ovat ihan makuasioita mutta viime vuosina on ollut muitakin teoksia, joiden äärellä juurikin aika olisi tehnyt todella hyvää, jos oltaisiin maltettu rauhassa hioa ja syventää eikä seurata ei-kirjallisia tekijöitä. Mutta toki jos on kiinnostunut myynnistä ja markkinoinnista niin tämän kirjan kohdalla ei varmasti ole valittamista 🙂
TykkääTykkää
Olen lukenut kirjasta nyt noin puolet ja alan olla siihen aika kypsä. Sanoitat tässä arvostelussa hyvin tarkasti sen, mikä minuakin häiritsee: tärkeää, totta, mutta jotenkin kierretään kehää eikä päästä asian ytimeen. Koen, että minun pitäisi pitää tästä kirjasta – olen aika tarkalleen Kolun ikäinen, kokenut vakavan (työ)uupumuksen, saanut monia samankaltaisia oivalluksia lukemalla samoja kirjoja ja työhöni kuuluu mm. blogin kirjoittamista ja somettamista. Pitäisi siis osua ja upota, vaan ei.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Mulla on kirjan lukemisesta niin pitkä aika etten enää oikein muista sen sävyjä, mutta tuon kiertämisen kyllä, että jotain kohti oltiin menossa sinne koskaan kuitenkaan pääsemättä.
TykkääTykkää