syksyn kierto

Sadepäivän jälkeen aamu on ihmeellisen kirkas, merenlahti säkenöi vasten huonosti nukuttua yötä.

Mutta työhuoneella tunnit kuluvat vauhdilla koska kirjoitus sujuu, pitkästä aikaa se taas sujuu. Saan kiinni hetkistä, heistä joita olen jo vuosien ajan kuvaillut, joita kohti kulkenut.

Kirjaa kirjoittaessa tulee aina hetki kun tarina alkaa oikeasti elää. Se kuulostaa hölmöltä mutta niin se vain on, niin se tekee. Kun henkilöt ovat olleet olemassa jo pitkään, vuosia, mutta kuitenkin enemmän sanoina ja lauseina paperilla ja sitten yhtäkkiä, eräänä päivänä, he ovatkin ihan oikeita ihmisiä, ja silloin kirjoittaminen on parasta mitä tiedän, tai ainakaan kovin moni tunne ei ole sitä parempi.

Tulee tunteja, jolloin teksti tuntuu kirjoittavan itse itsensä. En pysähdy edes ajattelemaan vaan huomaan heidän puhuvan ja tekevän asioita koska he ovat juuri heitä keitä ovat, persoonia joilla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, on syitä ja seurauksia, motiiveja ja toiveita. Kuulen heidän äänensä pääni sisällä. Näitä kausia tulee harvoin, joskus vain yksi per kirja, yksi todella hyvä viikko tai kuukausi monen vuoden sisään, silloin siitä kannattaa nauttia.

Iltapäivällä kävelen poispäin, Linnunlahden sillalla lämpö kohoaa auringossa varmasti yli kahdenkymmenen asteen. Pukeudun joka päivä samoihin farkkuihin ja löysään neuleeseen, aamuisin tyttö haluaa letittää hiukseni. Kuuntelen uudestaan ja uudestaan Taylor Swiftin Folklorea.

Havahdun tuuleen joka riepottaa lehtiä, jo viileään muttei yhtään kylmään. Lapsilla on joka päivä sadevaatteet mukana, tytöllä melkein aina märät sukat, pienemmällä kilo hiekkaa ja mutaa taskuissa.

Pms on jälleen kerran yhtä sietämätön, aaltoileva paine joka saa aikaan itkua, väsymystä ja valtavaa ärtymystä kaikkea kohtaan. Kun en saa nukuttua ja ohimoilla tykyttää pistävä särky. Kun sittenkin tulee riitaa vaikka tiedän, että näinä päivänä ei pidä keskustella yhtään mistään. On vain oltava mahdollisimman piilossa, poissa tieltä. Silmät turvoksissa ja mieli sikinsokin.

Iltaisin katson toista kertaa Girlsiä, se tuntuu yhä raikkaalta. Paikoin kömpelön epämukavalta ja kiusalliselta, paikoin häpeilemättömän riemukkaalta ja älykkäältä; elämältä. Ja sitten on aina Adam, tietenkin.

Vuosi sitten olimme vihdoin muuttaneet takaisin kaupunkiin, pienin oli juuri aloittanut päiväkodin. Kuljin aamuisin Töölön kaduilla ja tunsin haikeaa vapautta, sellaista jota uudet alut aina minussa herättävät, niin paljon on edessä mutta myös takana, aina palaan siihen, nostalgiaan, se on lempitunteitani, melankolisen lempeä muistutus omasta elämästä, tuokin on ollut ja tuo, mitään en vaihtaisi, en sittenkään, mutta mitään en myöskään saa takaisin, en mitään, miten mahdottoman suuri ajatus se on.

Tänä vuonna olen tuntenut sen myös mutta eri tavalla, ehkä johtuen kummallisesta keväästä ja kesästäkin, sotkivat vuoden tutun kaaren, asioita jäi kesken, alut ja loput sekoittuivat toisiinsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s