Jotain pitää joskus kadottaa

Ajattelen kirjaani koko ajan. Kun herään tai menen nukkumaan, kun keitän kahvia tai kävelen minne tahansa, kun puhun toisten ihmisten kanssa tai katson elokuvaa. Ajattelen mitä vielä on kirjoittamatta, etenkin sitä mitä olen jo kirjoittanut. Pitäisikö tuohon lukuun lisätä vielä jotain, tarvitseeko toinen luku lisää yksityiskohtia. Ovatko teot ja ajatukset motivoituja, olenko selittänyt liikaa, vai jättänyt liian paljon kertomatta. Niin käy usein, kuvittelen lukijan tietävän kaiken sen minkä minäkin.

Tämä on ihana vaihe. Vuosia vain sanoina olemassa ollut henkilö kulkee vierellä koko ajan, näkee sen mitä minäkin. Alan oikeasti tiedostaa, että tulevaisuudessa on hetki kun minun on päästettävä hänestä irti, ja se on hyvä, niin sen pitääkin olla, mutta hetkittäin kaipaan häntä jo nyt.

Muutama viikko sitten kävi niin, että käsikirjoitukseni katosi tietokoneelta. Kone oli vanha ja jo pitkän aikaa ilmoittanut, että on liian täynnä, ei jaksa enää. Painoin aina ”muistuta myöhemmin” ja jatkoin, miksen olisi, ennenkin olin eikä koskaan ollut mitään käynyt. Mutta nyt, pim!, se katosi. Tai ei edes mikään pim vaan pelkkä hiljaisuus. Ei ollut varmuuskopiota, ei mitään kopiota, tuorein tallessa oleva versio puolen vuoden takaa.

Kustannustoimittaja lohdutti puhumalla Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta, siitä joka katosi kokonaan ja jonka Saisio kirjoitti muutamassa kuukaudessa kokonaan uudestaan. Puhelun jälkeen hain kirjan hyllystä.

Aamupäivällä, ennen kuin lähdimme tähän ainoaan saareen, johon tällaisena päivänä voi lähteä, kävi moni katsomassa konettani.

– Se on kadonnut.

-Niin.

Montako liuskaa meni?

Kaikki.

Koko kirja?

Koko kirja.

Myöhemmin samana vuonna Saisio voitti Finlandia-palkinnon.

Viikonlopun täydellisen paniikin jälkeen sain maanantai-aamuna yhteyden huoltoon, joka alkoi hoitaa asiaa. Lähdin lenkille ja yhtäkkiä muistin, miten olinkin unohtanut, että olin jonkin aikaa sitten ladannut tekstin puhelimeni iBooks-ohjelmaan, ja siellä se oli, reilun kuukauden takainen versio. Helpotus valui mieleen ja jäseniin.

Ostin uuden koneen ja kirjoitin mitä muistin, kirjoitin useamman päivän kädet vain hieman täristen. Ja sitten kirjoitin enemmänkin, tunsin ajatusten liikahtelevan, tekstin alkavan elää myös alussa ja keskivaiheilla, jonkin aivan uuden virtaavan sanoihin ja lauseisiin. Olin koko ajan yrittänyt ajatella, että näin tässä jostain syystä pitikin käydä, että minun piti kadottaa jotain löytääkseni sen mitä en ollut edes tiennyt etsiväni, ja sitten se alkoi myös tuntua ja näyttää siltä, enkä enää edes kaivannut sitä minkä olin kadottanut.

Nyt olo on helpottunut, jännittynyt. Hurjan virittynyt. Sydän hakkaa, välillä itkettää ilman syytä. En malta odottaa mutta maltettava on, ja kirjoitettava. Muutaman viikon päästä jätän käsikirjoituksen luettavaksi. Luotan tekstiin ja tarinaan, siihen että tämän minä osaan. Mutta sitä ennen on vielä kirjoitettava loppu, ensimmäistä kertaa. Sekin on jo olemassa, ei vain vielä sanojen muodossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s