Kirjoituskonevaras

Syksy kymmenen vuotta sitten. Työskentelen kustantamon kirjakaupassa ja toisinaan vedän iltaisin keskusteluja, joihin saan kutsua haluamani kirjailijan vieraaksi.

Olen keväällä lukenut itselleni täysin tuntemattoman Tuomas Kyrön romaanin Liitto, ja pakahtunut sen upeudesta. Nyt Kyröltä on ilmestynyt pieni kirja nimeltä Mielensäpahoittaja, joka on aika nopeasti muodostunut myös pieneksi hitiksi. Ajattelen, että Tuomas voisi olla hyvä vieras, hauska ja fiksu, ja niin hän onkin. Ennen kaikkea haluan kuitenkin tavata ihmisen, joka on kirjoittanut Liiton.

Olen mielessäni palannut tuohon sota-aikaan sijoittuvaan romaaniin monta kertaa, en kuitenkaan koskaan lukenut sitä uudestaan. En ole halunnut rikkoa sitä taikaa, mikä syntyy vain ja ainoastaan silloin, kun täysin odottamatta jokin kirja osuu juuri oikeaan hetkeen juuri oikealla tavalla. Liitto on minulle niin tärkeä kirja, että jos ja kun minulta kysytään lempikirjojani maailmassa, on se aina siellä joukossa.

Romaani lähti toiminnallisuudesta ja komiikasta, mutta kääntyi ihmisessä sisäänpäin, huumori piiloutui, pilkisteli. Keskiöön nousivat naiset ja lapset, kotirintaman tapahtumat.

Kirja on kirjoitettu ahtaudessa, jonka aiheuttivat paikka ja elämänmuutokset. Sen on kirjoittanut ihminen, joka sai lapsen, perheen ja tunteet. Ei siltä ajalta irronnut toiminnallisten äijien isoja linjoja. Romaanin henkilöt olivat ahtaalla, eivätkä pärjänneet isommilleen kuten maailmanhistorialle. Tunsivat tuskat, pitivät sisällään, ja kun lopulta oli pakko nousta valoon, vapautuivat, elleivät sitten tulleet hulluiksi.

Kellarissa ja komerossa aloitettu romaani valmistui 80 neliön salissa, jollaisia olin nähnyt pukudraamoissa, joita en jaksa katsoa. Asettelin vedosliuskoja töölöläiskaksiota isommalle itämaiselle matolle, löysin muodon.

Ylläoleva on lainaus Kyrön uusimmasta teoksesta Kirjoituskonevaras, jossa hän tarkastelee maailmaa ja itseään, kuvaa näkemäänsä, kirjoittamaansa ja kokemaansa omin sanoin.

Odotin tätä kirjaa paljon. Kuvittelin sen olevan pienimuotoinen, tiivis, hauska ja koskettava teos Tuomas Kyröstä. Kuvittelin hänen kirjoittavan ennen kaikkea kirjoittamisesta, siitä millaista on vuosien ajan kirjoittaa romaaneja, joita kehutaan mutta jotka eivät myy, ja sitten, melkein kuin vahingossa, kirjoittaa äreästä vanhasta ukosta ja saavuttaa suosio, jollainen on Suomessa lähes mahdoton saavuttaa. Kirjoittavan siitä pystyykö sellaisen keskellä kirjoittamaan mitään muuta, romaaneja, haluaako edes, pitääkö edes, ja jos haluaa muttei pysty niin miltä se tuntuu. Kuvittelin sen kertovan siitä millaista on olla kirjailija ja pienten lasten isä, ja myöhemmin kirjailija ja kahden teini-ikäisen isä. Kuvittelin sen kertovan kaikesta siitä, mistä olen itse halunnut Tuomas Kyröltä kysyä, ja saattanut joskus jossain juhlissa kysyäkin, mutta se on vähän erilainen tilanne se.

Kuvittelin, ja osittain juuri sellaisen luin.

Joulukinkussa ja pienokaisessa oli sama pehmeä pintatuntuma, mutta joulukinkulle ei saanut pitää unikoulua, sitä ei pitänyt röyhtäyttää. Sinappihuntu heitä yhdisti.

Työteho ja motivaatio kasvoivat yhdessä yössä. Romaanin hierominen poikamiesläävässä on toisenlaista kuin vaatekomerossa, jonka ovelle ilmestyy lapsi vaatimaan bébé-leivosta tai legoseuraa.

Ulkomaailmaa ei ollut. Kun lapsi nukkui, kirjoitin omia maailmoja. Jos jokin oli vaikeaa, siitä selviäminen oli sitä parempaa.

Oli aika ennen heitä ja heidän kanssaan. Nyt se kinkku lakkoilee ilmaston puolesta, vaatii ihmisille tasavertaisia oikeuksia ja kertoo minulle, kuinka maailma on.

Luin myös paljon muuta. Luin tekstejä nuoruudesta, urheilusta, armeijasta, rahasta, politiikasta, sukupolvista, televisiosta, väkivallasta ja New Yorkista. Paikoin kerronta on vapautunutta ja soljuvaa, fiksua ja viihdyttävää, paikoin taas hieman jaarittelevaa ja sellaiseen humoristiseen nokkeluuteen puettua, joka ei ole minun juttuni mutta varmasti monen on. Se ei tunnu kovin eheältä kokonaisuudelta vaan sinkoilee sinne tänne mutta jotenkin se sinkoilu myös sopii teoksen henkeen, ei yritäkään olla valmis paketti vaan ajatuksia ja kokemuksia siitä mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu, mikä on tärkeää.

Kirjoituskonevaras ei ole tyypillinen omaelämäkerta, ei esseeteos, ei autofiktiota. Se kertoo kirjailijasta, jonka kirjallinen ura on toisenlainen kuin kenelläkään muulla koko maassa, ja toisaalta myös kirjailijasta, joka valtavasta suosiostaan huolimatta tuntuu jollain tapaa puolustelevan valintojaan, selittelevän miksi on viime vuodet kirjoittanut ja tehnyt mitä on. Se kertoo pojasta, josta ei todellakaan pitänyt tulla kirjailijaa vaan ammattirikollinen tai roskakuski. Se kertoo muuttuvasta maailmasta, jota jokainen yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, ihmisestä kaiken keskellä.

Paikoin minä pidin tämän lukemisesta todella paljon, paikoin olisin tiivistänyt todella paljon. Oli jo mainittuja aiheita, joista olisin halunnut lukea enemmän, ja aiheita, joista en olisi kenenkään muun kirjoittamana lukenut mitään. Olisin ottanut pois kaikki (sinänsä hauskat ja hienotkin) valokuvat ja varsinaista tekstiä kehystävät tehokeinot, isommat fontit ja väliotsikot, antanut pelkän tekstin, sen selkeiden lauseiden, hyvän rytmin ja läikehtivän lämmön puhua puolestaan.

Kirjoitan.

Että joku kiinnostuisi jostain muusta kuin itsestään.

Kirja on paikannuslaite. Näet mistä tulet, kuka olet, mihin olet menossa, mikä on paikkasi tässä maailmassa, kuinka kaukana on seuraava erkanemiskaista ja milloin olet saapunut määränpäähän. Samaistut. Vieraannut. Naurat. Itket.

Maailmassa, jossa presidentit tekevät vaikutuksen typeryydellään, kirjailijan on tehtävä vaikutus…

ymmärryksellään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s