Suostumus

Sisältövaroitus: teksti käsittelee seksuaalista väkivaltaa.

Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestäänselvänä: aja saalistaja omaan ansaansa, sulje hänet kirjaan.

V. on kolmetoistavuotias kun hän tapaa G:n, itseään yli kolmekymmentä vuotta vanhemman kirjailijan. Rakkautta ja hyväksyntää janoava yksinäinen tyttö nauttii miehen huomiosta, ja pian he ovat suhteessa keskenään, harrastavat seksiä miehen yksiössä tai hotellihuoneessa, kulkevat käsi kädessä Luxembourgin puistossa ja istuvat savuisissa kahviloissa.

Jokaisen rakastelusession jälkeen, kun G. on hekumoinut minun ruumiillani ja olemme hänen yksiönsä rauhassa kirjapaljouden keskellä, hän heijaa minua sylissään kuin vauvaa, paijaa pörröistä tukkaani, kutsuu minua ”rakkaaksi lapsekseen” ja ”suloiseksi koulutytökseen”, ja kertoilee pehmeästi kaikista niistä luvattomista romansseista, joita on kehkeytynyt hyvin nuoren tytön ja kypsässä iässä olevan miehen välille.

Minulla on nyt yksityisopettaja, joka opastaa yksinomaan minua.

Vanessa Springoran omiin kokemuksiin perustuva kaunokirjallinen teos hänen suhteestaan kirjailija Gabriel Matzneffiin on samankaltaista luettavaa kuin syksyllä lukemani romaani Vanessa. Kaunokirjallisesti tämäkään ei ole poikkeuksellisen säväyttävä, joskin varmaotteinen ja vaivattomasti etenevä, mutta aihe on pysäyttävä ja äärimmäisen tärkeä. Mutta siinä missä Vanessan tarinassa tapahtunut suhde oli kielletty salaisuus, on 1980-luvun Ranskassa, ja varsinkin taiteilija- ja älykköpiireissä seksuaalinen hyväksikäyttö ollut ilmeisen hyväksyttävää, ja näin ollen myös avointa, varsinkin kun keskiössä on ollut arvostettu ja tunnettu miestaiteilija. Koska oli kiellettyä kieltää. (Oksennus.)

Springoran paikoin järkyttäväkin teos jakautuu kuuteen jaksoon, joista kerronnan tasolla vahvimpia ovat alku ja loppu.

Springora kuvaa taitavalla ja hurjalla intensiteetillä lapsuutta, jota varjostaa isän lähtö ja rakkaudettomuus, sekä niitä jälkiä, joita hyväksikäyttö jättää. Teini-ikää sekä suhdetta Matzneffiin kuvaavat jaksot ovat hieman epätasaisia ja onnahtelevia, mikä toisaalta on täysin ymmärrettävää, en pysty edes kuvittelemaan miltä tapahtumien uudelleen eläminen ja niistä kirjoittaminen on tuntunut. Samalla juuri noiden osioiden epätasaisuus kuvastaa hyvin sitä epävarmuutta, avointa haavaa, mitä Springora kantaa yhä yllään. Miten kertoa eheästi nuoruudesta, joka on täysin rikottu? Ja miten vuosikymmentenkään jälkeen voisi hyväksyä sen, että rakkaussuhde olikin väkivaltaa ja hyväksikäyttöä?

Haavoittuvuus on juuri se pieni särö, josta G:n kaltaisella mielenlaadulla varustetut tunkeutuvat läpi. Se tekee suostumuksen käsitteestä hankalan. Seksuaalisessa hyväksikäytössä ja heikommassa asemassa olevan hyväksikäytössä esiintyy hyvin usein samanlaista totuuden kieltämistä: ihminen ei halua nähdä itseään uhrina. Toden totta, miten ihminen voi myöntää joutuneensa hyväksikäytetyksi, jos hän ei voi kiistää olleensa suostuvainen?

Mutta.

Aikuinen on aina aikuinen. Hänen halunsa on ansa, johon hän ei saa nuorta sulkea. Miten nuoret voisivat olla samalla tasolla ruumiinsa ja halujensa tuntemuksessa? Ja haavoittuva nuori hakee aina ensisijaisesti rakkautta, ei seksuaalista tyydytystä. Nuori haluaa hellyydenosoituksia (tai perheen tarvitseman rahasumman), siksi hän suostuu nautinnon välineeksi ja lakkaa pitkästä aikaa olemasta subjekti, toimija ja oman seksuaalisuutensa hallitsija.

Hetkittäin kirja tuntuu aivan käsittämättömältä, ja sietämättömältä. Kun V:n äiti hyväksyy ja jopa kannustaa suhteeseen ja he syövät kolmisin illallista, kun V. avautuu suhteen synnyttämästä ahdistuksesta G:n kollegalle ja tämä vain kehottaa häntä arvostamaan asemaansa neron muusana, ja kun nimettöminä poliisille tulleet ilmiantokirjeet alaikäiseen kohdistuneesta hyväksikäytöstä johtavat vain keskusteluihin, jotka ovat puhtaasti muodollisia, on sekä pää että sydän räjähtää. Springora ei kuitenkaan mässäile tapahtumilla, päinvastoin, tyyli on enemmänkin tyyni, lähes lamaantunut. Enkä ihmettele.

Paikoin myös hämmennyn tavasta, jolla Springora kuvaa tapahtumia ja varsinkin miehen muita väkivallan tekoja ja taipumuksia, kerronnan ylimielisestä ja kovasta sävystä, enkä ymmärrä muutamia häiritseviä sanavalintoja, kuten vinosilmäinen pikkupoika tai kuin pusikossa synnyttänyt intiaanityttö, mutta tämä saattaa tietenkin johtua myös Lotta Toivasen käännöksestä. Huomaan teoksen muutenkin olevan monin tavoin vaikeasti arvioitava, sinänsä pelkistettyyn tarinaan kun on upotettu sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen myrsky, enkä voi olla ajattelematta miten paljon rohkeutta tämän teoksen kirjoittaminen onkaan vaatinut, varsinkin kun Matzneffin asema Ranskassa on yhä vahva, ja hyväksikäyttö jatkunut vuosikausia sen jälkeenkin kun V. lopulta uskaltautui irrottautua miehen valtapiiristä, sekä kirjallisen tuotannon että henkilökohtaisen vainoamisen muodossa.

Noin kymmenen vuoden ajan, 16-25 -vuotiaana, joudun seuraamaan, kun kirjakauppoihin ilmestyy painostavan tiuhaan tahtiin ensin G:n romaani, jossa minä ilmeisesti olen päähenkilö, sitten hänen päiväkirjansa, joka kertoo suhteestamme ja sisältää 14-vuotiaana kirjoittamiani kirjeitä; kaksi vuotta myöhemmin ilmestyy saman kirjan taskukirjapainos ja kokoelma erokirjeitä, muun muassa minun kirjoittamani, puhumattakaan niistä lehtiartikkeleista ja televisiohaastatteluista, joissa hän mässäilee etunimelläni.

Kaikki nuo julkaisut, missä ikinä niistä kuulenkin, tuntuvat minusta ahdistelulta. Muille ne ovat perhosen siivenisku tyynellä järvellä, minulle maanjäristys, näkymättömiä tärähdyksiä jotka romahduttavat kaikki perustukset, veitsi haavassa joka ei ole koskaan arpeutunut, sata askelta taaksepäin siinä edistyksessä jonka luulin elämässä saavuttaneeni.

Se, että tämä kaikki on ollut mahdollista, tuntuu aivan uskomattomalta. Julmalta, röyhkeältä ja niin hirvittävän väärältä. Mutta Springora onnistuu tuomaan tarinaan myös valoa. Hän uskaltaa päästää toisen ihmisen lähelleen, rakastua, luottaa niin paljon, että kirjoittaa ja julkaisee tämän kirjan. Helsingin Sanomissa ilmestyneessä hienossa jutussa hän kertookin, ettei väkivallan tarvitse määrittää koko elämää. ”Äitinä elän lapsuuden tavallaan uudelleen, ja lasteni kasvua seuratessa tajusin, kuinka helppo saalis rakkautta kaipaava, hyväksyntää etsivä ja siirtymävaihetta elävä epävarma teini on. Se antoi rohkeutta kirjoittaa, jotta näin ei tapahtuisi enää kenellekään, mutta halusin myös näyttää, että tästä voi selvitä. Tämä tapahtuma voi olla osa tarinaani ilman, että se tuhoaa kaiken.”

Tapahtumat jatkuvat kuitenkin edelleen, mutta parempaan suuntaan: ”Päivä Suostumuksen ilmestymisen jälkeen Pariisin yleinen syyttäjävirasto aloitti tutkinnan Matzneffin alle 15-vuotiaiden raiskauksista Ranskassa ja ulkomailla. Myös pedofiliaa vastaan taisteleva l’Ange Bleu -yhdistys nosti miestä vastaan syytteen alaikäisen seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan puolustamisesta.” Se, että Matzneff sai melkein viisikymmentä vuotta tehdä mitä halusi ja kirjoittaa siitä kaikesta palkittuja teoksia, on vastenmielistä ja käsittämätöntä. Mutta Springoran teoksen käännökset on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. Toivottavasti sen pöly ei koskaan laskeudu.

Kun kirjoittaisin, olisin subjekti omassa tarinassani. Tarinassa, joka oli liian pitkään minulta evätty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s