Mitä sitten tapahtui?

*

Aurinko häikäisee, pää tuntuu täydeltä, ajatukset sinkoilevat sinne tänne, reunoja on vaikea hahmottaa, mikä johtuu mistäkin ja miksi.

Kesken oleva käsikirjoitus tarjoaa ihanan pakopaikan, en paljoa muuta mieti, samalla se kuitenkin ruuhkauttaa mielen ihan kokonaan.

Kun luen, tuntuu etten yksinkertaisesti jaksa lukea, sisäistää lukemiani sanoja ja lauseita kerronnaksi.

Sitten lainaan kirjastosta Juuli Niemen romaanin Et kävele yksin enkä yhtäkkiä voikaan lopettaa lukemista.

Katson Britney Spearsista kertovan dokumentin Framing Britney. Se on ahdistava. Ei dokumenttina kovin hyvä, mutta sanomaltaan merkittävä. Jo katsoessani ajattelin, että olisinpa toimittaja, osaisinpa jotenkin yhteiskunnallisesti ja älykkään analyyttisesti ihan työni puolesta pukea sanoiksi sen, miten järkyttävän naisvihamielisessä ilmapiirissä me olemme eläneet ja paikoin elämme yhä, miltä tällaisen dokumentin katsominen tuntuu. Että miten vain hetki sitten on ollut täysin ok toimittajana kommentoida hädin tuskin täysi-ikäisen tytön rintoja ja seksuaalisuutta ja nauraa alentuvasti päälle, täysin ok jahdata pienen vauvan kanssa kulkevaa nuorta äitiä sadan salamavalon ja videokameran kanssa ja kutsua häntä huonoksi esikuvaksi. Ja kuinka paljon on sittenkään vaikkapa kymmenessä vuodessa muuttunut vaikka paljon onkin. Jotenkin kaikki sanat pakenevat, tässä on jotain mitä en vain kestä.

Naistenpäivänä ajattelen kaikkea sitä työtä mitä on jo tehty ja sitä mikä vielä on tekemättä.

Ajattelen maailmaa, joka lapsillemme on aukeamassa, olen yhtä aikaa innoissani ja kauhuissani.

Katson HBO:lta Elena Ferranten Loistava ystäväni-romaanin pohjalta tehtyä televisiosarjaa ja rakastan sitä. Muutama vuosi sitten luin romaanisarjan ensimmäistä osaa vuoden ajan kunnes sain sen loppuun ja sitten unohdin koko jutun, mutta nyt on tunne, että toinen osa on luettava heti kun tämä sarjan ensimmäinen kausi on katsottu. Jotenkin pääsen sarjan kautta aivan eri tavalla sisälle sen maailmaan, aistin kaiken sen mitä kirjan arvioista luin mutten itse lukijana kokenut. Katsoessani nuorten tyttöjen kipeää, kaunista ja monikerroksista kasvamista Napolin ahtaassa ja kiehtovassa ilmapiirissä tunnen yhtä aikaa valtavaa haikeutta siitä, että oma nuoruus on jo ohi, sekä valtavaa kiinnostusta edessä olevia vuosia kohtaan, ainutlaatuista pääsyäni seuraamaan omien tyttöjeni matkaa.

Iltaisin luen Märta Tikkasen elämäkertaa Tyttö joka halusi juosta vetten päällä ja tunnen olevani jonkin tärkeän äärellä, sillä tavalla kun vain tietää, että luettuani tämän jokin on jollain tavalla toisin.

Katson George C. Wolfen elokuvan Ma Rainey’s Black Bottom, se on hyvä ja Viola Davis vaan niin järjettömän upea. August Wilsonin Pulitzer-palkittuun näytelmään perustuva kuva vastaa sekä teatterin että elokuvan kaipuuseen.

Pian on kevät, on vaikka tekisin mitä, en pääse piiloon, en tälläkään kertaa. Oireet ovat samat kuin joka vuosi. Toiset ihmiset ärsyttävät tavanomaista enemmän, kaikki se ylitsevuotavan energinen hehkutus aurinkolaseista, trensseistä ja tennareista. Ei ole nälkä, nukun levottomasti, aamuisin tekisi mieli vaan jäädä sänkyyn. Mutta: vuosi vuodelta, lasten myötä, kaikki tämä on sittenkin hieman helpompaa. En oikeastaan edes tiedä miksi, ehkä jo pelkkä ajatus kevyemmistä vaatteista, illoista ulkona ja pyörien esille ottamisesta vain tekee elämästä vähän helpomman. Ehkä olen tässä viime vuosien aikana vaan hyväksynyt (tässäkin asiassa), että tätä tämä nyt hetken on ja sitten tulee jotain muuta, aina tulee jotain muuta. On turha tapella vastaan, turha ahdistua. Ei kevätaurinkoa kiinnosta se etten meinaa sitä kestää. Se tulee, sokaisee, tekee kaikesta kovaa ja loskaista, kunnes alkaakin taittua pehmeään, lämpöön ja väreihin. Ja aika menee nykyään niin vauhdilla, maaliskuu oli ennen vuoden mittainen, nyt vain sen kuukauden. Huhtikuussa ollaan jo lähellä toukokuuta ja toukokuussa voikin taas hengittää.

Lähetän käsikirjoituksen (taas) eteenpäin. Näitä etappeja on tällä kertaa ollut hieman useampi, nyt isoin työ on takana.

Makaan työhuoneen sohvalla, luen kirjaa, syön keksejä ja tajuan, että minulla on neuleen alla ja farkkujen päällä yöpaita. Olen nuutunut, kasvot kalpeat, otsatukka liian pitkä, silmien alla renkaat ja yöpaita ylläni.

Kahvi jäähtyy. Kaupunki peittyy uudestaan lumeen.

Ryhdistäydyn. Käyn kampaajalla. Ostan kevääksi kaksi takkia, toisen kaupasta ja toisen ystävältä, päätän, että yhtenäkään päivänä en enää lähde kotoa farkuissa ja yöpaidassa. Ehkä itsekin sitä vähän odotan, heräämistä tästä horroksesta, joka ei ole ollut horros ollenkaan vaan enimmäkseen työtä, mutta myös hämärään, pakkaseen ja uniin peittynyttä olemista, sellaista joka on heittänyt vähän etäälle todellisuudesta. Vaikka onhan se todellisuuskin tällä hetkellä vähän etäällä todellisuudesta. Jostain syystä se ei kuitenkaan (vieläkään) erityisemmin haittaa, tai sitten en vaan ymmärrä tai tiedosta sen haittaavan. Olen jo yhdeksän vuoden ajan halunnut käydä enemmän baareissa ja juhlimassa ja elokuvissa ja yksin matkoilla, ei tässä paljoa ole omassa arjessa vieläkään muuttunut. Samalla toki ymmärrän niin monen ihmisen valtavan ahdingon, paineen ja huolen, enkä sitä hetkeäkään väheksy. Toivon, että äitini pääsisi teatteriin ja läheiseni tapaamaan omia läheisiään, teen enemmän kuin mielelläni omalta osaltani kaikkeni, jotta tilanne muuttuisi.

Ja vielä: tein itselleni kirjakasan, johon suhtaudun kiireettä ja silti vähän palavasti. Varsinkin Toni Morrisonin Toiseuden synty, Han Kangin Valkoinen kirja ja Maggie Nelsonin Jane / Punaiset osat vetävät puoleensa. Yritän silti olla ahmimatta, aloittamatta kaikkia kerralla, se ei koskaan pääty hyvin.

Sellaista tapahtui.

2 kommenttia artikkeliin ”Mitä sitten tapahtui?

  1. Ihana postaus. Luen kerralla vanhoja paljon, tästä tuli olo että haluaisin itsekin kirjoittaa. Ja se olo on ihana, ja ne tekstit parhaita, jotka inspiroivat omaan ilmaisuun. Ihana Helmi kun kirjoitat, kirjallisuutta ja tätä blogia. ❤

    (Ja odotan innolla ajatuksiasi noista kolmesta viimeisimmäksi mainitusta kirjasta! Ne oli kaikki itselle valtavia! Morrisonin Toiseuden synnyn tosin kuuntelin, haluaisin ehkä kuitenkin vielä myös lukea sen itse.)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s