Jano

.

Viime päivät ovat kuluneet jotenkin raskaina. Kaikki on hyvin ja silti vain sinnepäin. 

Maaliskuun kaikkialle levittäytyvä harmaa valo, sohjoiset kadut, kerran viikossa toistuvat valheelliset lupaukset keväästä.

Korona puuduttaa, toisteuttaa, lamauttaa.

Kesken olevan kirjan kirjoittaminen on puolen vuoden ajan kulkenut omaa polkuaan, puolentoista kuukauden todella intensiivisiä rutistuksia on seurannut muutaman viikon täydellinen pysähdys, se on ottanut voimille, käynnistää ja sammuttaa ja käynnistää, uudestaan ja uudestaan, jo olemassa olevan säilyttäen ja silti alati jotain uutta tavoittaen.

.

Viimeksi kirjoitin, ettei omassa arjessa kovin paljon ole muuttunut ja se on ihan totta. Viimeisen seitsemän vuoden ajan olen herännyt aikaisin, syöttänyt ja pukenut ensin lapsen, sitten lapset, lähtenyt työhuoneelle, ollut siellä puoli neljään, hakenut lapset, mennyt kotiin, syönyt, leikkinyt, katsonut jonkun sarjan, lukenut, nukahtanut, ja sama uudestaan.

Siten kaikki soljuu nytkin ja siitä tiedän että kaikki on hyvin.

Samalla minussa läikähtelee jano, halu, toive.

Juhlista, halauksista ja matkoista. Uusista kuvista ja tarinoista, kohtaamisista. Kaipaan ihmisiä, joita näen vain juhlissa, kavereita ja kollegoita. Kaipaan keskusteluja kirjoista ja elokuvista. Kaipaan pieniä, turhia juoruja, joita kerrotaan vain puolenyön jälkeen. Ehkä eniten kaipaan niiden mahdollisuutta. Senkin uhalla, että ajassa ennen minä niin usein toivoin, että olisipa olemassa jokin minusta riippumaton syy olla menemättä mihinkään ja tapaamatta ketään. Että its not you its me and also this.

.

Eilen illalla, päivän jo hiljennyttyä, makasin olohuoneen lattialla toista tuntia ja sanoin monta kertaa että vituttaa. Ärsyttää. Turhauttaa. Mitä pitäisi tehdä, miten ratkaista tämä kaikki. Kevät, korona, pms, kirja. Mies nauroi, ei mitenkään vähättelevästi vaan sillä tavalla kun toisen tuntee hyvin ja uskaltaa nauraa silloinkin kun tilanne ei ole hauska, sanoi että tuossa on nyt niin monta, että ehkä kannattaa mennä yksi kerrallaan. Odota, että kuukautiset väistyvät, käy lenkillä, tee töitä. Joskus se voi olla ihan pienestä kiinni. Joskus ne pienet onkin niitä isoimpia.

Sitten hän sanoi: olen alkanut ajatella, että tämä ei lopu ikinä, että tällaista tämä nyt on, ikuisesti. Vastasin ettei tuo ole käynyt mielessäkään, en edes ymmärrä mitä tuo tarkoittaa, ei tuo auta yhtään. Vaikka mistä minä tiedän, mitä jos vain päästäisin irti, lakkaisin odottamasta, ajattelisin, että kaikki on tässä ja nyt, tällä mennään, ja siitä huolimatta tapahtuisi muutosta, liikettä, jotain. Ehkä.

Do it anyway.

.

Menin suihkuun, puin pehmeimmät mahdolliset vaatteet ylleni, katsottiin jakso Loistavan ystävän toista kautta.

Makasin sohvalla ja vaivuin johonkin tilaan, sellaiseen jossa ajatukset ja tunteet oli ihan kirkkaita mutta kaikki muu katosi.

Rakastan tuota sarjaa enemmän kuin mitään (sarjaa) aikoihin. Rakastan Lenua ja Lilaa, Napolia ja Ischiaa, nuoruuden ihanaa ja kauheaa kaaosta ja avaruutta. Rakastan sitä, että joka ilta, tunnin ajan, eläydyn jonkun toisen elämään, toiseen aikaa ja maailmaan niin täysin.

Aamulla lähdin aikaisin työhuoneelle, kuuntelin Max Richterin sarjalle säveltämää soundtrackia, taivas oli reunoilta kirkas, maa jäässä. Otin esille käsikirjoituksen joka on täynnä merkintöjä, korjauksia, ehdotuksia. Poistoja, pilkkuja, virheitä. Tämä tuonne, tuo tilalle.

Vielä yksi kierros, vielä vähän, sitten.