Järjettömiä asioita

’

Ja usein kun ajattelen näitä asioita ja tuota tyttöä, joka joutui väistymään tieltäni, sekä omaa tilannettani, sitä miten paljon lopulta voisin olla mieheni kanssa, koska haluaisinhan asua myös kotimaassani ja jatkaa työtäni taiteen parissa, alkaa omatuntoni kolkuttaa, ehkä siitä syystä että ymmärrän ratkaisuni olevan jollan tapaa huono, että siinä on jotakin hyvin järjetöntä. Mutta en voi tälle kaikelle mitään, ja se johtuu siitä, että näillä asioilla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä.

’

Aloin odottamaan Saara Turusen uutta romaania Järjettömiä asioita entistä enemmän kun luin hänen haastattelunsa Helsingin Sanomista.

” ”Rakkaudessa on aiheena selkeästi jotain, mitä ihmiset vähän häpeilevät, peittelevät tai pyytelevät anteeksi.”

Kirjallisuuden aiheena rakkaus saattaa kuulostaa viihteelliseltä, sillä se yhdistyy perinteisesti naisille tarjottuun romanttiseen harlekiinikirjallisuuteen tai chick littiin, joissa harvemmin tarjoillaan kovin monimutkaisia ajatuskulkuja.”

Kiinnostuin, ymmärsin, ja myös hämmennyin, koska itselleni rakkaus on aina ollut se aiheista suurin, tärkein, vaikein ja monimutkaisin. En tiedä mikä voisi edes yrittää kilpailla sen kanssa, ja tavallaan myös: mitä muuta edes on, rakkaushan on kaikkialla, jollain tapaa, aina siellä ytimessä. Kun kuulen sanan rakkaus yhdistettynä mihin tahansa taiteeseen (mutta etenkin kirjallisuuteen ja elokuviin), ajattelen aina ensimmäisenä jotain sydäntä riipivää, pakahduttavaa, syvää ja kiehtovaa, sellaista jota on miltei mahdotonta kuvailla, mutta silti joku on niin rohkea, että yrittää, ja siinä onnistuessaan järisyttää kaikkea ympärillään.

Ajattelen teoksia, jotka riisuvat rakkaudesta romantiikan, jotka kuvaavat rakkautta fyysisen vetovoiman kautta, jotka kertovat tuhoavasta rakkaudesta, hitaasti kehittyvästä rakkaudesta tai mahdottomasta rakkaudesta, mutta joka tapauksessa tunteesta, jota on mahdoton ohittaa.

Ajattelen teoksia kuten Emily Brontën Humiseva harju, Michael Ondaatjen Englantilainen potilas, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, Ian McEwanin Sovitus, Michael Haneken Rakkaus, Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä, Maggie Nelsonin Argonautit, Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon, Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama… lista voisi jatkua, niin paljon upeita teoksia, joiden äärellä ja jälkeen jokin on ikuisesti toisin.

’

Tämän valossa odotukseni Turusen rakkausromaania kohtaan olivat hurjan suuret.

Olen ihaillut häntä sekä dramaturgina että ohjaajana, ja hänen edellinen romaaninsa Sivuhenkilö sai minut vaikuttuneeksi, pökertyneeksi ja inspiroituneeksi, hänen töissään on ollut jotain kirkasta ja avaraa, kantaaottavaa muttei sittenkään yhtään liian osoittelevaa tai alleviivaavaa, miten vaikeaa sellaisessa onkaan onnistua.

Tämän romaanin alussa nimettömäksi jäävä päähenkilö, nuori dramaturgian opiskelija ja kirjailija, lähtee Barcelonaan vaihtoon, ja rakastuu. Vuosikausia kestävä etäsuhde kahden maan ja kulttuurin välillä ei ole helppo, ja oman lisänsä tuo myös päähenkilön epävarmuus ja hänen sisällään oleva hieman epämääräinen mutta laajalle levittäytyvä häpeä (jonka taitavan sanoittamisen uskon olevan monelle lukijalle tärkeä).

Moni asia hänen sisällään on jatkuvassa ristiriidassa, joka aiheuttaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta, joka puolestaan heijastuu kaikkialle, rakkauteen, seksiin, töihin ja perheeseen. Lukiessani minun oli vaikea samaistua siihen jatkuvaan ihan kaiken elämässä läsnä olevan kyseenalaistamiseen ja itsensä aliarvostamiseen, mutta samalla myös ymmärrän, varsinkin kun rinnalla kulkee kiinnostavasti sen elämän sekoittuminen työhön, taiteeseen, siihen miten vaikea niitä on erottaa toisistaan, miten ne alati ruokkivat ja syövät toisiaan, usein ihan jokaista säiettä myöten.

Turusen kerronnassa on rytmi, jota rakastan (hah). Se on niin lakoninen, että kokonaisuus voisi muuttua tylsäksi jos sen tekisi yhtään heikommin, jos se äärellä alkaisi lipsua, mutta Turunen pitää siitä kiinni ja lukeminen on siltä osin ilo. Kirkkaissa ja rauhallisissa lauseissa on toteava sävy, josta ei kuitenkaan puutu lämpöä, ja samalla se tukee itse tarinaa, sen vähäeleistä ja tasaista tunnelmaa.

Pidän kyllä siitä, että lounasaika on aina sama, ja siitäkin että minun täytyy tehdä ruoka ja että asettelen aterimet nätisti pöydälle ja syömme vastakkain ja puhumme päivän tapahtumista. Vaikka luulisin, että jos minun pitäisi elää tällä tavalla aina, niin lopulta ahdistuisin, heittäisin haarukat ja veitset menemään ja pakenisin. Mutta koska elän näin vain toisinaan, se tuntuu jonkinlaiselta leikiltä, vähän samaan tapaan kuin lapsena mentiin pihalle, tehtiin keittoa hiekasta ja ruohosta, syötiin sitä leikkimökin matalan pöydän ääressä ja juotiin kuravettä päälle.

Mielessä käy Antti Holma, ehkä myös Sally Rooney, mutta ei niinkään kaltaisena vaan enemmänkin häivähdyksinä.

Samalla romaanissa alati toistuva ajatus ”koen tämän näin vaikka toisaalta myös” ja ”vaikka se voisi olla noin niin silti myös näin” on tunnistettava ja hyvin perusteltu, mutta jokin siinä myös aiheuttaa sen, että itse tarina lakkaa tuntumasta. Kun miltei jokainen tunne, ajatus ja valinta on jotain mutta voi olla jotain muutakin tai sitten ei yhtään mitään, huomaan sittenkin hieman puutuvani. Vaikka tiedän, että juuri noinhan se useimmiten on, arjessa varsinkin, ja myös rakkaudessa, kun rakkaudesta on tullut osa arkea, kompromisseja, tilan antamista ja ottamista, tasapainoilua ja kuuntelemista, mutta kirjallisuudelta kaipaan muutakin.

Haluan tuntea, haluan eläytyä, haluan pelätä lukemani rakkauden puolesta. Haluan, että sydämeni alkaa hakata.

Ja tämähän ei siis oikeastaan tarkoita, että romaanissa olisi jotain vikaa, vaan ainoastaan sitä, että omat odotukseni olivat jotain muuta.

Ajatukseni on jotain tällaista: tämä ei ole rakkausromaani vaan romaani rakastamisesta, ja sen myötä sittenkin enemmän romaani päähenkilöstä itsestään, ja lukukokemukseen vaikuttaa suuresti se, miten paljon häneen voi samaistua. Ainahan sellaista ei tarvita, mutta tässä kirjassa arvelen sen olevan merkittävä tekijä.

’

Kirjassa kuvataan myös varsin laajasti ja tarkasti arkea Barcelonassa, katalonialaista elämänmenoa. On oleellista huomata miten valtavan erilaisia kulttuurit Euroopankin sisällä ovat, ja luen tämän toimivan myös rinnastuksena päähenkilön ja hänen puolisonsa välisille näkemyseroille, kuin myös sille jatkuvalle ulkopuolisuuden tunteelle, jota päähenkilö kantaa alati mukanaan. Vaikka asiat ovat tavallaan tuttuja ja samankaltaisia kuin itsellä, on välissä jokin harso jonka toiselle puolelle on vaikea päästä, ja se jos mikä tekee olosta yksinäisen.

Loppua kohden romaaniin tulee muutakin surumielisyyttä päähenkilön pohtiessa tarkemmin suhdettaan kontrolliin ja se tekee minutkin vähän apeaksi tavalla, jota en ihan ymmärrä. Tiedän, että itselläni se ei liity seksiin mutta esimerkiksi äitiyteen aivan varmasti, todella vahvasti tunnistan tarpeen pitää asiat jatkuvasti hallinnassani, ja mietin kuinka paljon tässä liittyy myös kirjailijuuteen, siihen, että omassa työssä (siis kirjoitusvaiheessa) kaikki on aina omassa hallinnassa.

Eläimellisyys on kaunista, sanoo mies. Kontrollin menetys on parasta mitä on, hän sanoo. Ja minä ymmärrän hänen sanojaan mutta jään silti ulkopuolelle.

Miten hirvittävän yksinäinen tuo hetki on. Olla oman elämänsä kauniissa ja tärkeissä hetkissä ulkopuolinen.

Pidän siitä, miten avoimesti ja suoraan Turunen kirjoittaa juurikin siitä sivullisuuden tunteesta ja ulkopuolisuuden kokemuksesta ilman, että sitä tarvitsee varsinaisesti perustella jollain todella merkittävällä tai painavalla. Joskus, usein, elämä voi olla etäistä, hankalaa ja hidasta ihan vaan koska sellaista elämä on, milloin mistäkin syystä. Päähenkilön kuvaamat tunteet mahdollisesta ja/tai mahdottomasta äitiydestä ovat yhtä lailla avoimia ja suoria tavalla, joka koskettaa.

En ole tottunut sellaiseen, että toisille annetaan ja toisille ei, ilman minkäänlaisia perusteita. Ja nyt mietin, että minun olisi ehkä hyväksyttävä, ettei tämä toive kohdallani koskaan toteutuisi.

’

Jossain kohtaa kirjan päähenkilö sanoo terapeutilleen, ettei hän tiedä mitä rakkaus on, ja samaa sanoo Turunen tuossa Hesarin haastattelussa. Tuskin meistä kukaan tietää, ja silti se on, kaikkialla, ja kun sen tuntee, sen tuntee, ja läpi romaanin minä odotin, että koska minä tunnen sen. Mutta sitten jäin miettimään, että oliko se juuri sen tarkoitus? Että sellaistakin se voi olla. Niin arkista ja yleistä, ja silti niin täydellisen yksityistä, ettei sitä kukaan muu voikaan tavoittaa?

.

Ps. tämä pitäisi ehdottomasti lukea lukupiirissä, joten lukekaa ja kertokaa sitten, tästä olisi ihana keskustella lisää!