vedoksia

’

Nukumme ilman peittoa ikkunat auki, kuin oltaisiin jossain paljon kauempana, lämpö pehmentää kaiken, mielen ja liikkeet.

Käyn yöllä meressä uimassa, nukun sikeästi, pehmeys ei haittaa.

Käsikirjoitus on viimeisellä lukukierroksella.

Loppu menee aina vauhdilla, tuntuu että vasta äsken kirjoitimme sopimuksen, puoli vuotta kuin silmänräpäys.

Aina tässä vaiheessa: luen tekstiä läpi ja monessa kohtaa yritän muistaa missä olen tämän tai tuon kirjoittanut, mikä siihen on johtanut, enkä muista mitään, kuin teksti olisi syntynyt tyhjästä. Koska paljon on myös sanoja ja virkkeitä, joiden matkan muistan aivan kokonaan.

On melkein mahdoton uskoa, että viiden vuoden jälkeen olen tässä. Se on helpottavaa ja haikeaa, hetkittäin kauheaa. En vielä osaa kuvitella että joku lukee kirjani, eikä se enää myöskään tunnu vain omalta, ovi on auki eikä sitä saa enää kiinni.

Kesän alussa olin kaksi viikkoa kipeänä, en osaa sairastaa, vaivun aina sellaiseen arkaan apatiaan. En jaksanut lukea, en kirjoittaa, en katsoa sarjoja. Makasin vain ja kaikki oli vähän poissa sijoiltaan.

Olin pitkän viikonlopun Hailuodossa opettamassa kirjoittamista, se oli ihanaa. Omasta opiskelusta on jo pitkä aika, oli kiehtovaa ja myös vähän pakahduttavaa seurata alussa olevien kirjoittajien vimmaa ja halua, nähdä sekin miten erilaista esikoiskirjan kirjoittaminen (jo pelkkä ajatus siitä) on nyt kuin yli kymmenen vuotta sitten. Ja miten ajasta, paikasta ja ihmisestä riippumatta kaiken ytimessä on kuitenkin vain kirjoittaminen, teksti, ajatus siitä että sillä on merkitys.

Toukokuussa luin kaksi kirjaa viikossa, kesäkuussa yhden ainoan, Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan. En ollut haltioissani, en oikein tiennyt mitä ajatella, hahmot olivat niin epämiellyttäviä ja kaikilla koko ajan jotenkin epämukavaa ja vaikeaa, mikään ei ollut kevyttä tai hyvää, ei seksi, ei rakkaus, ei vanhemmuus, ei työ, ei ystävyys, ei mikään, kaikki oli tiheää ja painostavaa, mutta en voinut olla lukemattakaan, ja luen varmaan neljännenkin.

Juhannuksena olimme neljä päivää vanhassa hirsitalossa, iltapäivisin join vähän viiniä, hyttysiä oli kaikkialla.

Katselin vanhempaa tytärtäni, joka ei uidessaan enää ajattele uivansa vaan on enemmänkin osa vettä, se on ihmeellistä, muistan sen kaiken niin hyvin, helteiset päivät kolmekymmentä vuotta sitten, kun uin aamusta iltaan, uin vain, kun kesä ei tuntunut loppuvan koskaan, se kaikki on hänelle tässä ja nyt.

Varhain aamulla ja myöhään illalla kirjoitin viimeisiä sanoja ja pilkkuja, lopulta pakotin itseni lähettämään tiedoston kohti vedoksia, eilen kävin ne läpi, korjauksia tuli vielä melkein sata, mm. hymyillä-verbiä löytyi eri muodoissa neljäkymmentäkolme kertaa, olkapäihin liittyviä eleitä viisitoista. Kun on vuosien ja varsinkin viimeisten kuukausien ajan hionut läpi lauseita, uudestaan ja uudestaan, ja sitten viimeisellä hetkellä käy näin, ei tunne olekaan epätoivo tai epäusko vaan enemmänkin jokin lohdun kaltainen; kirja ei ole koskaan valmis, vain mahdollisimman lähellä sitä.

Pian se on, kaupoissa elokuun alussa.

En tiedä mitä odotan kesältä, mieli on jotenkin ihan tyhjä ja hyvällä tavalla ponneton, en tunne tarvetta mennä mitään kohti, ottaa mihinkään kantaa tai kirjoittaa mistään, haluan olla vaan, mutta mietin sitä hetkeä kun kirja on painossa ja voin lakata ajattelemasta sitä, ja sitäkin miten pyöräilen yöllä kotiin läpi kaupungin, vien lapset Ahvenanmaalle ja merelle, luen Maggie Nelsonin Janen ja Anne Swärdin Jackien, ehkä myös vihdoin de Kerangalin Maailman käden ulottuvilla, käyn elokuvissa.

Tietenkään en lakkaa ajattelemasta kirjaa, mutta on se erilaista sitten, kun mitään ei voi enää tehdä. Ja sitten, pikkuhiljaa, aina, se alkaa haalistua, siirtyä muiden kannettavaksi.