Heräämisiä

Yleisesti ajatellaan, että suuret muutokset ovat mahdollisia vain sukupolvien välissä, eivät yhden sukupolven sisällä. Tämä lainalaisuus meidän olisi kyettävä kumoamaan. Pitäisi pystyä nopeutettuun evoluutioon, muutokseen, joka tarvitaan tosiasioiden valossa, toinen toistaan seuraavien tieteellisten tutkimusten ja raporttien valossa, nopeasti.

Ala-asteella minulla ja parhaalla ystävälläni oli luontokerho.

Kerran viikossa istuimme kerrostalomme kerhohuoneessa olevassa komerossa ja leikkasimme lehdistä eläinten kuvia ja liimasimme niitä vihkoihin, kirjoitimme toisillemme salaisia viestejä itse keksimällämme kielellä ja kerran kuussa kiersimme muovipussit käsissä naapurustoamme ja keräsimme maasta roskia.

Tuosta on pitkä aika enkä voi olla varma, en enää muista, mutta uskon, että kutsuimme itseämme luonnonsuojelijoiksi.

Sittemmin en ole erityisemmin miettinyt suhdettani luontoon.

Rakastan merta, mutta metsiin, järville, soille tai tuntureille en ole hakeutunut tai kaivannut. Luonto, ei edes se meri, ole koskaan ollut ensisijaisesti se paikka, jonne olen mennyt ollessani onnellinen tai surullinen tai jotain siltä väliltä, kun olen halunnut kirkastaa ajatuksiani tai nähdä selkeämmin. Niitä paikkoja ovat olleet kirjat ja kirjastot, myöhemmin mikä tahansa paikka jossa olen voinut kirjoittaa. Joskus elokuvateatterin tunkkaisessa hämärässä tai tanssiessani aamuyöllä hiestä märkänä olen ollut enemmän elossa kuin taivasalla koskaan.

Mutta silti olen aina tuntenut arvostusta luontoa kohtaan. Yhdistänyt siihen sellaisia sanoja kuin vapaus, puhtaus ja ainutkertaisuus. Haaveillut mahdollisuudesta nähdä sademetsiä, Niagaran putoukset, Alaska ja pohjoisnapa. Ja varsinkin viime vuosina tuntenut kasvavaa tarvetta tehdä mahdollisimman paljon valintoja sen eteen, että jatkossakin nuo kaikki asiat olisivat olemassa, vaikken itse niiden äärelle koskaan pääsisikään. Olen ollut lentämättä neljä vuotta, vegaanina kohta kaksi. Enemmänkin pitäisi tehdä, paljon enemmän, mutta jostain on aloitettava.

Ja niin tulee ihan tavallinen sunnuntai ja maanantai ja minä luen Juha Kauppisen teosta Heräämisiä, käyn välillä juoksemassa ja kuuntelen sitä äänikirjana, ja sitten luen taas, ja alan hahmottaa sen mistä tässä oikeastaan on kyse: minä en voi erottaa itseäni luonnosta, ei kukaan lopulta voi.

Heräämisiä on yhtä aikaa viiltävän yhteiskunnallinen ja koskettavankin henkilökohtainen teos luonnosta, sen tutkimisesta ja suojelemisesta, kapitalismista ja humanismista, ja myös yhdestä pojasta ja hänen tarinastaan, rakkaudesta. Se tarkastelee ihmistä osana luontoa, kaupunkia, historiaa ja politiikkaa, kaikkia näitä rinnakkain ja limittäin, koska kuten lukiessa huomaa, yhtä ei voi erottaa toisesta eikä toista lopuista. Omassa mielessäni Heräämisiä asettuu luontevaan jatkumoon Suvi Auvisen Lihan lopun ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmaston kanssa. Se havahduttaa, haastaa, kyseenalaistaa ja avartaa, ja kietoutuu Auvisen ja Foerin teosten tavoin ajatukseen siitä, onko jo liian myöhäistä, ja jos ei ole, niin mitä meidän pitäisi nyt tehdä.

Yksi kirjan kiinnostavimmista osioista onkin sen loppupuolella oleva luonnon ja talouden suhteen tarkastelu, ja etenkin Jason Hickelin vuonna 2020 ilmestynyt teos Less is more.

Hickel ei usko yksilöiden ratkaisevan kestävyyskriisiä. Sitä ei ratkota sammuttemalla valoja huoneista. Toki sitäkin tarvitaan. ”Mutta lopulta meidän on muutettava sitä, kuinka talous toimii”, Hickel kirjoittaa.

Vaikka luen hävettävän vähän tieteellistä tekstiä ja akateemista tutkimusta, oikeastaan aivan liian vähän kaikkea muuta kuin proosaa, onnistuu Kauppinen kirjoittamaan monimutkaisista asioista selkeästi ja rauhallisesti, kuitenkaan unohtamatta sellaista tunteen tasoa, joka kolahtaa, tai ainakin pitäisi kolahtaa.

Me haaveilemme asioista kaukana.

Pääseekö oma lapsi pelaamaan jalkapalloa Italiaan tai soittamaan viulua aasialaisessa orkesterissa? Pääsenkö joskus Rion sambakarnevaaleille tai kuuntelemaan Fadoa ja juomaan portugalilaista viiniä Lissabonin kujille?

Ja luontodokumentit. Katsomme niitä televisiosta. Entä jos ne kaikki olisivatkin dokumentteja siitä, mitä ennen oli, mutta mikä on kadonnut? Suuret vaellukset, tropiikin merkilliset linnut, koralliriuttojen kukoistus.

En puhu tästä nyt siksi, että lentämistä pitää vähentää ja kaikki kiva lopettaa maailmasta. Moni kiva asia voi jatkua.

Puhun siitä, onko näitä kivoja asioita enää.

Ilmastokriisi voi suuressa osassa maailmaa olla luonteeltaan niin kuin koronakriisi, mutta isommassa mitassa, lopullisemmin. Suomeen ei ehkä tule tappavia helteitä. Mutta me emme elä vain Suomessa, vaan yhteydessä maailmaan.

Kauppinen tarkastelee rinnakkain omaa luontosuhdettaan sekä luonnonsuojelun historiaa ja lopulta asettaa molemmat ihailtavan saumattomasti tähän hetkeen, keskellä ilmastokriisiä ja pandemiaa. Kokonaisuus on todella laaja ja tietoa tulee monesta suunnasta ja monessa kerroksessa, mutta paketti pysyy kokoajan kasassa. Ja kun hän nostaa keskiöön tämän hetkisen tilanteen kapitalismin rakenteiden, tieteellisten faktojen ja nykyisyyden (huom, ei tulevaisuuden) uhkakuvien valossa, ovat nuorten aktivistien ajatukset ja kokemukset sydäntä särkeviä, ja nostavat väkisinkin esiin kuvan omien lapsien tulevaisuudesta.

Tällaiset kirjat ja kirjoittajat eivät ole ainoastaan tärkeitä, ne ovat välttämättömiä.

Se, että neljännes maailman bruttokansantuotteesta menee rikkaimmalle prosentille, on ongelma, joka pitäisi mainita joka ikinen kerta, kun jossakin toivotaan talouden kasvavan vaikkapa työpaikkojen nimissä. Se, että kasvusta suurin osa menee rikkaimmalle prosentille, ei ole ensisijaisesti eettinen ongelma. Se ei ole paikka aloittaa keskustelua kateellisten panettelusta.

Se on tuhlausta.

Se on elollisen maailman, kultasirkkujen, kuukkeleiden, tiikereiden, sarvikuonojen, jääleinikkien, syöttämistä kuumaan uuniin suurilta osin täysin tarpeettoman tavoitteen, maailman rikkaimpien vielä rikkaammaksi tekemisen nimissä.

Maailman rikkaimmille vuosittain siirretty rahasumma on niin suuri, että se on absoluuttinen ongelma, ei symbolinen ongelma tai harmillisen järjestelmän epäkohta.

Nämä kysymykset, kuten monet muutkin kirjassa, ovat syviä ja paikoin ahdistaviakin. Miten tähän alati kiihtyvään sotkuun on mitenkään mahdollista löytää ratkaisua tai edes riittävän hyviä ehdotuksia? Mitään yksiselitteistä vastausta ei tämäkään kirja tarjoa. Mutta toisaalta, kuten Kauppinen kirjoittaa, mitä jos kolmen ja puolen prosentin sääntö on totta, ja pieni joukko ihmisiä riittää saamaan aikaan muutoksen, mikä on se joukko mihin minä kuulun?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s