I watch the skies getting light as I write

Kuin olisi vuoden viimeinen päivä, mutta ei ole, ei vielä, on vain viimeinen päivä ja kerta kun kävelen työhuoneelle, sille, jossa olen kahden ja puolen vuoden aikana käynyt läpi monta myrskyä, useimmat yksin, muutaman myös jaettuna.

Varhaisia aamuja, pitkiä päiviä, hiljaisia iltoja, ei yhtään yötä.

Kaksi ja puoli vuotta sitten istuin tämän pöydän ääreen ja ajattelin, että nyt, nyt kirjoitan tämän helvetin romaanin vaikka tulisi mikä.

Tuli vaikka mitä, ja kirjoitin sen romaanin.

Tämän naisen elämä on minulle kirjoistani tärkein. Ajattelen, että se on myös paras, mutta sillä ei ole samalla tavalla merkitystä. Se on tietenkin, varsinkin näin jälkikäteen, ilahduttavaa, että pystyin siihen, että osasin kirjoittaa siitä sellaisen kun halusin, etten muuttaisi siitä mitään, mutta sen tärkeys liittyy silti johonkin muuhun.

Kirjoittaessani sitä uskalsin sukeltaa syvyyksiin, joita olin vältellyt. Uskalsin kirjoittaa suoraan, en kääntänyt katsettani. Tai jos hetkeksi käänsinkin, palasin aina takaisin. Uskalsin luottaa omaan ääneeni, siihen, että se kantaa.

Aina en ollut varma, en todellakaan, mutta uskalsin silti.

Aina en tiennyt oliko suunta oikea, mitä jos vain pilaisin kaiken.

Elämää ei voi aina elää niin kuin pitäisi, kirjoitin, ja siinä tiivistyi jotain.

Aina ei voi tietää. Joskus pitää vain luottaa.

Nyt Helena on alkanut liueta kauemmas. Se on tapahtunut vähitellen, hitaasti, hetkittäin myös rytinällä. Aivan kuin jokainen palaute, kommentti ja arvio olisi tehnyt siitä enemmän jonkun toisen. Kirjaimellisesti olen tuntenut miten oma otteeni tästä tarinasta on lopulta merkityksetön. Ei ole väliä sillä miten minä hänet ajattelen ja koen, ei enää.

On uusien tarinoiden aika.

Ja silti, kannan tätä kirjaa ihollani ja ihoni alla rakkaudella. Suurilta osin juuri kaikkien niiden sydäntä särkevien, ihanien, tarkkojen, avarien, kriittisten ja kauniiden viestien takia joita olen saanut, kiitos jokaisesta, tiedätte keitä olette.

Yksi ensimmäisistä palautteista joita sain oli että kirjani on looginen ja ihana. Se osui, koska juuri sitä kohti olin kirjoittanut. Olin, vaikka tiedän, että moni kokee tekstini olevan enemmänkin (aina) surullista, raskasta, käsittelevän aiheita, joista on vaikea tai mahdoton puhua, nostavan pintaan hetkiä, joita ei haluaisi katsoa tai elää läpi. Olin kuitenkin alusta alkaen halunnut kirjoittaa tarinan, joka on looginen ja ihana, jossa jokainen sana, lause ja tapahtuma, pieni tai suuri, on oikealla paikalla, jota ei aloitettuaan voi olla lukematta loppuun, joka osuu. Ettei ole mitään liikaa tai turhaa. Että on vain tämän naisen elämä, juuri sellaisena kuin se on, ja se riittää.

Aamu alkaa väistyä päivän tieltä.

Olen lukenut läpi kaikkea mitä olen täällä näiden kuukausien, kesien, talvien ja vuosien aikana kirjoittanut. Palaan tähän(kin) usein, joka kerta hieman ihmetellen, miten henkilökohtaisia nämä tekstini täällä ovat, miten paljon olen avannut kaikkea sitä mitä olen kokenut ja elänyt. Lapsista, rakkaudesta, töistä ja kirjoista. Kuin päiväkirja.

Tämä, jonka muistan hyvin, juuri tuon aamun ja kaiken sen myllerryksen, ja tämä, jota en muista lainkaan, koska sellaista elämä joskus on.

Tämä, jonka avulla mieleni löysi kirjalle oikean uoman, ja tämä, jota en myöskään muista mutta tunnistan niin hyvin.

Niin monta niin tärkeää elokuvaa, sarjaa ja kirjaa, varsinkin kirjaa.

Dioraama, Kuka tappoi bambin?, Lihan loppu, Perintötekijät, Normaaleja ihmisiä, Me olemme ilmasto, Kukkia maan alla, Karhunainen, Sinelmiä, Sinut on nähty, Isän säännöt, Bechi, Ainoa kotini, Rakkaudesta, Vivek Ojin kuolema, Surun kartta, Heräämisiä, Salit,

jokaisen myötä jotain muuttui, murtui, aukesi.

Taylor Swift, Bruce Springsteen, The National, Birdy, Max Richter, Bon Iver, Lana Del Ray,

I watch the skies getting light as I write, as I think about those years

Viisi päivää sitten Joan Didion kuoli.

Suru oli, ja on, yllättävän suuri, kokonaisvaltainen. Yksikään kirjoittaja ei ole tehnyt minuun vastaavaa vaikutusta, iskenyt sellaisella voimalla ensi riveistä lähtien. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että sellainen ääni voi sammua, on sammunut.

Lukiessani näitä tekstejäni läpi huomaan, että Didion on läsnä muutaman kuukauden välein, en ihmettele yhtään, kuin jokin luonnonvoima, hallittu, eheä ja kirkas, mutta silti, luonnonvoima. Vastustamaton, rajaton.

Yet there is no day in her life, on which I do not see her.

Moni asia on nyt alussa, käynnissä.

Ihan pian uusi vuosi, uusi kirja, uusi huone, uusi tarina.

Maailma tuntuu junnaavan paikoillaan, uutiset kiertävän ympyrää, ajassa jotain tahmeaa, mutta silti, jotain aina alkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s