Täällä

Lähteminen tarkoittaa joko taakse jättämistä, kohti menemistä tai molempia.

Olen pitkästä aikaa toisessa kaupungissa, yksin, mukana tietokone ja juoksulenkkarit.

Ensimmäisenä yönä nukun kahdeksan tuntia putkeen, herään huoneen hämärään, en hetkeen ymmärrä missä olen, sitten muistan.

Tämä ei varsinaisesti ole residenssi vaan kolmeksi päiväksi vuokrattu (ihana) asunto, mutta residenssiltä se tuntuu.

Kirjoitan enemmän kuin kotona tai arjessa koskaan, paljoa muuta en juuri tee.

Aamun ensimmäinen tunti on (aina) paras, olo on avonainen, hyvällä tavalla suojaton.

On joka kerta yhtä yllättävää mitä rajaton aika tekee työskentelytavoille, kun ajatuksille ja ideoille on yhtäkkiä tilaa tulla esiin ja kehittyä. Kirjoitan niin kauan kuin haluan. Ei tarvitse huolehtia kenenkään tarpeista tai toiveista, syön lounaaksi aamiaista ja juon iltaisin kahvia, lähden keskellä yötä kävelylle.

Rappukäytävässä vieraat tuoksut, ohuiden seinien takana tuntemattomien äänet.

Luen (vihdoin) Kristiina Wallinin häikäisevän kaunista, perhettä ja muistoja auki kerivää romaania Vaikeampaa on olla näkemättä unia.

Luen, ja jokaiselta sivulta merkitsen jotain mitä haluan muistaa.

Olen aina pitänyt asettumisesta vieraaseen paikkaan; siitä huolettomuudesta, jolla tila alkaa muuttua (vaikka vain väliaikaiseksi) kodiksi. Havainto kerrallaan se saa pysyvän muodon ja omat tavarat solahtavat vieraiden esineiden lomaan. Vaatteet täyttävät komeron, henkareita on liian vähän tai liian paljon ja laventelin haju tarraa villapaitaan. Hetken aikaa tuntuu kuin paita olisi jonkun toisen tai kuin itse olisi joku toinen. Sitten hajuun tottuu.

Kirjoitan kirjasta myöhemmin enemmän, mutta jo nyt samaistumisen kokemus on häkellyttävä.

Tunnistan ihmeellisen tarkasti hetkiä, ajatuksia ja tunteita, joista Wallin kirjoittaa, mutta myös hänen kerronnassaan, sen rytmissä ja sävyssä on jotain, joka tulee aivan liki.

En ihmettele yhtään, etten pystynyt tätä viime elokuussa lukemaan, mieli oli vasta alkanut palautua omasta romaanista, toisesta äidistä ja tyttärestä.

Kuuntelen tauotta Birdyn levyä Fire Within.

All about you herättää halun tanssia, tanssin, tunnin.

Hetken olen aivan kaikesta irrallaan.

Joka kerta on myös yllättävän vaikeaa eritellä sitä mihin kohtaan itsessäni nämä tällaiset yksin vietetyt päivät sijoittuvat.

Ne eivät ole arkea, mutta eivät lomaakaan. Ne ovat täydempiä kuin mitkään muut päivät, silti rauhallisempia, raukeita jopa. On asioita, joita kaipaan, ja sellaisia, joiden väärän tai oikean asennon huomaan vain koska olen täällä niistä etäällä. Hahmotan itseni ja elämäni ääriviivoja selkeämmin, ja samalla tiedän, että heti palatessani jotkut niistä alkavat uudelleen haalistua.

Ehkä näitä päiviä ei pidäkään sijoittaa mihinkään. Ainoastaan antaa niiden olla, tuoda sen mitä tuovat. Kirjoittaa.

Osan näistäkin asioista tiedostan vain koska kirjoitin ne nyt tähän.

Minun piti kertoa sinulle asunnosta tai edes laivamatkasta, mutta on helpompaa puhua jostakin muusta kuin siitä, mikä on tässä. Mitä se edes tarkoittaa: tässä?

Aamulla kävelen joelle.

Taivas on hetken kirkas, sitten alkaa sataa lunta. Viistossa, pieniä hiutaleita, kasvoja vasten. On harmaata ja valoisaa yhtä aikaa. Jatkan matkaa, maisemat ovat keskustan ulkopuolellakin tuttuja, olen joskus asunut täällä, mutta siitä on kauan aikaa, niin monesta asiasta on.

Minun pitää opetella kaupungin kartta, katujen järjestys.

On asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta täälläkään en löydä kaikkia sanoja.

Panen sormet näppäimistölle, mutta luultavasti aloituspistettä ei ole, on vain mentävä keskelle.

Kaikki kursivioidut kohdat Kristiina Wallinin teoksesta Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s