101 tapaa tappaa aviomies

Sisältövaroitus: väkivalta, seksuaalinen väkivalta

Lokakuussa 1981 Anjan ja Thorvaldin avioliitto päättyi 18 synkän vuoden jälkeen kiväärin laukaukseen.

Luin tämän Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan kiehtovan teoksen lähes yhdellä kertaa, ja lukiessani palasin toistuvasti kahteen, keskenään hieman erilaiseen ajatukseen, jotka sitten kuitenkin lopulta kietoutuivat yhteen.

Kirjoittaessani muistutan itseäni toistuvasti siitä, että se, minun työni, voi olla (myös) leikkiä, ettei sitä tarvitse aina ottaa niin hiton vakavasti. Tämä on useammin helpommin sanottu kuin tehty, mutta toisinaan onnistun. Teen kirjoitusharjoituksia, kirjoitan huonosti, kirjoitan silmät kiinni; päästän irti, tai ainakin yritän.

Tämä Raymond Queneaun klassikkoteoksen Tyyliharjoituksia (1947) innoittama, yhtä tarinaa eri tavoin varioiva ja parisuhdeväkivaltaa käsittelevä menetelmällinen murhamysteeri on kuin karkkia tällaisia hetkiä ajatellen.

Teoksessaan Lindstedt ja Vuola kertovat (vuonna 1983 ilmestyneestä Alibi-lehdestä löytämänsä) Anjan ja Thorvaldin avioliiton kammottavan tarinan satayksi kertaa, käyttäen villejä, hauskoja, älykkäitä ja lukijaa/kirjoittajaa haastavia metodeja, kuten vaikkapa lorua, limerikkiä, Norman Mailerin tyyliä, kehtolaulua, urheiluselostusta ja intersektionaalista feminismiä. Tekstit ovat taitavia ja rohkeita, kiehtovalla tavalla kerrontaa ja kieltä venyttäviä. Tulee tunne, että kaikessa rajallisuudessaan, kulloinkin valitun metodin määrittelemien tiukkojen ehtojen keskellä, teoksessa ollaan luovuuden ytimen äärellä: Kuten säveltäjä Igos Stravinskikin on todennut, ajatus taiteesta vapauden valtakuntana on harhaoppinen. Rajoitteet ja ehdot tunnetusti ruokkivat luovuutta ja aktivoivat taiteellista prosessia. Tämä on, ainakin minulle, jollain tapaa uusi ja myös inspiroiva ajatus.

Ja samalla lukiessani tunsin sydämeni hakkaavan ja käsien puristavan kirjaa tiukasti, välillä jouduin pidättelemään itkua. Versio versiolta Anjan tarina, elämä, piirtyi yhä voimakkaammin mieleen, ja kerta toisensa jälkeen näin hänet mielessäni.

Anja ja Thorvald olivat tuttaviensa luona juhlissa. Kaikki oli mennyt päällisin puolin hyvin, mutta Anjaa pelotti. Thorvaldilla oli kotioloissa tapana sitoa vaimonsa rekkitankoon, ruoskia häntä sähköjohdolla ja kuulustella ”muista poikaystävistä”.

En tiedä kuinka monta kertaa olen ajatellut, etten jaksa enkä halua lukea (tai katsoa) enää yhtään tarinaa, jonka ytimessä on naisiin kohdistuva väkivalta. En halua kuvitella enää yhtä ainoaa hakattua, raiskattua, murjottua, kidutettua, nöyryytettyä tai tapettua naista. On jo ihan helvetin liian monta metsään, parkkipaikalle, makuuhuoneeseen, sivukujalle tai kellariin piilotettua ruumista, liian monta poliisien ja oikeuden väheksymää uhria. Ja tasapuolisuuden nimissä, tämä pätee kyllä mihin tahansa väkivaltaan. En jaksa, en halua.

Mutta tässä oli jotain erilaista. Pakahduttavaa, keskittynyttä. Anjaa (ja kaikkia väkivallan uhreja) kunnioittavaa. Rakenne ikään kuin korostaa Anjan kokemaa kauhua, lukija joutuu hänen tavoin kohtaamaan hirvittävät teot uudestaan ja uudestaan, mutta samalla lopussa odottaa jonkinlainen vapautus, kuin hän sanoisi: katso, olen yhä tässä.

Kotona humalainen Thorvald yritti pakottaa Anjan sukupuoliyhdyntään. Anja pakeni miehensä otteesta ja haki siivouskomerosta kiväärin. Laukaus osui Thorvaldia rintaan, ja hän kuoli heti.

Oikeus katsoi yksimielisesti, että Anja on rangaistuksensa jo etukäteen suorittanut. Ensimmäisen kerran maan historiassa syylliseksi todettiin vainaja.

Kokonaisuutena teos on aavistuksen epätasainen, toiset metodit ovat puhuttelevempia kuin toiset ja jäin kaipaamaan myös hieman perinteisempiä kerrontatapoja, nyt muutamissa oli lievä kikkailun ja korostetun akateeminen sävy, mutta tämä on toki myös ihan makuasia. Hetkittäin jäin kuitenkin miettimään, että kuinka paljon tässä on menty tekstin sijaan konsepti edellä? Mutta ne hetket olivat kovin lyhyitä, ja esimerkiksi loru, kirje, hullu teeseura (oma suosikkini), Gertrud Steinin tyyliin ja aloituksia olivat aivan upeita, sillä tavalla että kylmät väreet ja pakko lukea monta kertaa.

Ihailen tällaista raikasta, mieltä ja luovuutta ravistelevaa tekemistä, sekä sitä miten tuo valtavan tärkeä yhteiskunnallinen taso on jotenkin pakottomasti mukana, tosiasia (väkivallan syyt, muodot ja seuraukset) on ikään kuin pakko kohdata ilman, että sillä millään tapaa mässäillään. Teos siis heijastaa paitsi kirjoittamisen riemua ja voimaa, myös niitä tuhansia ja tuhansia naisia, jotka ovat eläneet ja elävät vastaavassa painajaisessa joka päivä. Toista kaltaista teosta ei todellakaan tule mieleen.

Kuunnelkaa ja kuulkaa minun ääntäni, tarkatkaa ja kuulkaa minun sanojani.

Siinä se.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s