’
Koen erityisen tärkeiksi keskeneräisten ihmisten kanssa käydyt keskeneräiset keskustelut. Siis sellaiset, joissa kukaan ei edusta oikeassa olemista, vaan aitoa pyrkimystä äärimmäiseen rehellisyyteen.
’
Siinä on jotain mahtavaa ja myös vapauttavaa, kun jokin kohtaaminen onnistuu yllättämään. Siis sillä tavalla, että odottaa sen äärellä tapahtuvan jotain, ja sitten tapahtuukin jotain ihan muuta. Kirjan kohdalla on ehkä hieman hassua puhua kohtaamisesta, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa, varsinkin kun kyseessä on omaelämäkerta.
Toki tiedostan, että kyseessä on (silloinkin) tarina, rakennettu ja hiottu versio tapahtumista, joiden kertoja on varsin subjektiivinen. Mutta toisaalta, niinhän tavallaan aina on. Kun kohtaan kenet tahansa, tekee hän valintoja, joiden mukaan oman itsensä tuohon hetkeen tuo. Mitä hän haluaa kertoa ja mitä ei, mitä toivoo minun ymmärtävän ilman, että sitä tarvitsee sanoa ääneen, kaunisteleeko tai värittääkö jotain yksityiskohtaa, minkä ympärillä kieppuu kunnes saattaakin lopulta jättää leikin kesken.
Rakastan hyviä omaelämäkertoja. Suosikkejani ovat (jokainen hieman eri syistä) Andre Agassin Open, Demi Mooren Inside Out, Lily Allenin My Thoughts Exactly, Pricilla Presleyn Elvis ja minä, Johnny Cashin Omin sanoin ja Lauren Bacallin Tällaista se oli. Tänä keväänä ilmestynyt Mikko Kuustosen Omaelämäkerta ei yllä aivan näiden rinnalle, mutta hieno se silti on. Lämmin, avara, hauska, koskettava ja tarkka, sellainen, joka luku luvun jälkeen laittoi omat ajatukset, tunteet ja muistot virtaamaan, sai aikaan halun tarkastella omia valintoja ja päätöksiä; mikä minua on ohjannut ja ohjaa ja miksi, mitä olen jättänyt taakse ja mitä kohti olen menossa. Isoja, valtavia ajatuksia.
Kuuntelin kirjasta suurimman osan, varhain aamulla tai myöhään illalla juostessani halki kaupungin rantoja, saatoin huomaamattani nauraa ääneen tai pidätellä itkua.
Rikon hiljaisuuden. Painan pääni pinnan alle ja pidätän hengitystäni. Kipu helpottaa, ja kuulen, kuinka veri kohisee. Huudan niin kuin syvyyksiin huudetaan. Vastausta odottamatta.
’
Pidin paljon kirjan kerronnallisesta rakenteesta. Ajassa liikkumisesta, tilasta ja hapesta kerrotun ympärillä, Kuustosen itsereflektiosta, joka on varmasti (ainakin osittain) pitkän ja huolellisen terapian ansiota. On niin paljon kiehtovampaa kuunnella ihmistä, joka on aidosti pohtinut elämänsä tapahtumia, syitä ja seurauksia, ja kykenee siksi heijastamaan sen kaiken nykyhetkeen, kuin sellaista, joka vain kertoo mitä on tapahtunut, tai juoksee elettyä pakoon. Miksi on yhtä tärkeää, ja joskus jopa tärkeämpää, kuin mitä ja miten. Kuustosen karisma välittyy tekstinkin läpi; kun hän kertoo, tekee mieli pysähtyä ja kuunnella. Laulujen kirjoittamisen prosesseihin ja matkoihin liittyviä osuuksia olisin hieman tiivistänyt, vähemmän jutusteleva ääni oli minulle kiinnostavampi,
se rehellisyys.
Kirja osui omassa elämässäni hetkeen, tähän kevääseen, kun pyrkimys avoimuuteen ja rehellisyyteen kaikesta kivusta huolimatta, on tuntunut ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Eikä kyse ole vain tästä hetkestä tai kohdasta, vaan jokaisesta. Ihminen on kiinnostavimmillaan silloin kun katsoo kohti, pelosta, säröistä ja virheistä huolimatta, myös minä itse.
Yritän etsiä niitä kohtia, joissa olisi pitänyt toimia toisin. Tai jättää toimimatta. Tajusin vähitellen, ettemme koskaan saa tietää, mihin toiset valinnat olisivat vieneet. Meillä on vain oman elämämme valinnat, ja niiden kautta olemme nyt tässä. Ei ole vaihtoehtoisia totuuksia.
’
Helmi Kekkonen 
En ole lukenut kuin Michelle Obaman teoksen, muuten omaelämäkerrat on tosi vieras genre.
Mutta olen lukemattomia kertoja pohtinut myös henkilöhistorioita ”tarinan tuottamisena”. Miten tosiaan ihan jokaisesta elämänvaiheesta voisi rakentaa tarinan eri vivahteilla, käsitteillä ja draaman painotuksilla. Mitä ammatinvalinnasta ja poluista työelämässä seuraa? Mitä jokin aate tai arvorakennelma mahdollistaa tai toisaalta rajaa pois elämänkulussa? Miten läheiset suhteet, asuinpaikka, henkiset tai fyysiset juuret kehystävät kertomusta?
Rakennustelineitä tarinalle on loputtomasti; erilaisten identiteettien, roolimuutosten, ristiriitaisuuksien, valtarakenteiden, yhteiskunnan ja sen keskeisten trendien tai kriisien pyörteet (esim. vanhemmuuden haasteet lamassa, koronassa, valmiuslain aikana, inflaation kurimuksessa tms tai yhteiskunnan rakenteiden vaikutus naiseuteen, sen ilmaisuun, turvallisuuteen ja tasa- arvoon työelämässä). Tai sitten jotakin pehmeämpää ”rakastuminen ensisilmäyksellä”- seuraukset ja vaikutukset parisuhteen kehittymiseen, yhteyden rakentumiseen ja myöhemmin eriytymisvaiheeseen. ”Tyttöys ja tyttöjen kasvattaminen” intersektionaalisen feminismin ja koulujärjestelmän vaikutukset- mitä tyttöydessä tiedostamatta siirretään sukupolvelta toiselle, miten eri uskomukset siirtyvät ja miten äidin oma kehityskaari heijastuu mm. kehollisuuteen, itsensä huoltamiseen ja tarpeiden tunnistamiseen.
Olisikin mielenkiintoista, jos henkilöllä olisi 3 eri teemaa tai merkityksellistä taitekohtaa, joiden ympärille identiteettikuvausta voisi nivoa. Ja sitten katsoa esim. muutaman vuoden päästä, miten nuo teemat olisivat syventyneet tai ehkä väistyneet- palveltuaan jotakin tärkeää tehtävää. Tuleeko tarinasta sellainen olo, että on tehnyt jonkun itsepetoksen, vaikka faktoissa on pysytty? Jotakin tulee sanoitetuksi ja jotakin sivuutetaan täysin. Motiiveista ei aina voi olla kiistatonta varmuutta.
Luin hiljattain kirjan Rose Napolitanon 9 elämää. Rosen elämälle tulee siinä 9 eri versiota ja kokoava kysymys on, mitä vanhemmuudesta seuraa tai mitä seuraa, jos sitä ei halua/ koe elämässään. (Kirja ei ollut erityisen hyvä, mutta ymmärrän kyllä, mitä sillä halutaan kyseenalaistaa).
Julkisuuden henkilöitä kohdellaan sillä tavalla epäreilusti, että yksittäinen ulostulo voi muodostua niin isoksi leimaksi, ettei tarinalle jää tilaa uusiutua tai yllättää. Jälkimmäinen vaatii muuten henkilöltä joko paljon resilienssiä tai sellaisia verkostoja, jotka ovat riittävän vahvoja päivitetyn version jakamisessa.
Meillä taviksilla kaikki ero versiot saavat olla mielen muistitikulla repaleisina, epäloogisina, rönsyilevinä ja alati muotoaan muuttavina aihioina.
TykkääTykkää
Kiitos kiinnostavasta kommentista ja pohdinnasta. Elämän tarinallistaminen on hurjan kiehtova aihe, ja kuten sanot, laajenee eri syistä aina omaksi kokonaisuudekseen, ja tuo muutaman teeman tarkastelu ajallisena jatkumona olisi tosiaan herkullinen lähtökohta!
Rose Napolitano… on vieras teos mutta vaikuttaa kiinnostavalta sekin!
TykkääTykkää