’
Haen kirjastosta kuukausi sitten (romaanini taustatyötä varten) varaamani kirjan, Olivia Laingin Every body, A Book About Freedom.
Luen kirjaa ahmien kun lapseni on tanssitunnilla, istun kovalla tuolilla ja juon kahvia, luen sitä illalla ennen kun nukahdan,
The fear was not abstract. It was driven by what happened to actual people: women you knew or heard about, stories you read in the papers that impacted directly on your own physical experience of living in the world, from what clothes you wore to what routes you travelled to what words you said to what voice you used.
Edellisellä viikolla olen lukenut Annie Ernaux’n järisyttävän Tapauksen, juoksulenkeillä kuuntelen Niko Hallikaisen toista romaania Suuri märkä salaisuus.
Joskus käy näin: vastaan tulee poikkeuksellisen hienoja teoksia ja se yhtä aikaa tukee ja sotkee omaa kirjoittamista.
Ernaux’n täydellisen pelkistetty, juonivetoisuutta välttelevä ja viiltävän tarkka kerronta, Hallikaisen koruton ja hurjana iskevä lause, Laingin kirkas, yhteiskunnallinen ääni muodostavat mieleeni askelmia, joita pitkin haluan kulkea mutta jotka samalla tekevät kurottamiseni kohti oman romaanini ydintä haastavan.
Kun jotkut ovat näin hyviä, mitä järkeä on kirjoittaa yhtään mitään? Ja toisaalta: tuollaista kohti haluan mennä, siinä kirkkaudessa on koko kirjoittamiseni ydin.
’
On niin lämmintä ja vihreää, kevät tuntuu vihdoin väistyneen.
Vuosi sitten olin kohdassa, jossa en tiennyt tulevasta juuri mitään, ajattelin kesästä: päivä kerrallaan, se riittää, muista hengittää, kaikki järjestyy, tavalla tai toisella.
Nyt on ollut mahdollisuus tehdä suunnitelmia, odottaa.
Mutta eivät kesätkään helppoja ole, eihän mikään ikinä ole. Lasten pitkät lomat tekevät minusta varsinkin etukäteen levottoman, päivien ja viikkojen intensiivisyys ja läheisyys, tiheä ja tyhjä aika, johon asettuminen ei koskaan ole helppoa.
Mutta tunnen, tiedän, että lomaa on pidettävä.
Olen kirjoittanut koko talven ja kevään ja viimeisten viikkojen aikana aistinut lievän väsymyksen, aivan kuin mieli ei jaksaisi taipua kuvittelemaan asioita.
’
Vuosi sitten aloitin katsomaan Sally Rooneyn romaaniin perustuvaa sarjaa Conversations With Friends, kesän tullen se jäi kesken ja siihen palaaminen oli vaikeaa, kuin olisin sen myötä palannut takaisin pieneen asuntoon ja hiljaisiin öihin kun en saanut surultani unta, mutta nyt katsoin sen loppuun ja pidin. Se ei ollut samanlainen täydellinen pommi kuin Normal People mutta koskettava ja tarkka, ja mikä parasta, romaanin upea lopetus toimi samanlaisena iskuna myös sarjassa.
Lisäksi olen lukenut Maggie O’Farrellin Lucrezian muotokuvaa ja Harry Salmenniemen Varjotajuntaa, kuunnellut Sivumennen-podcastia ja The Nationalin uutta levyä First Two Pages of Frankenstein (Once Upon A Poolside, sydän on räjähtää), katsonut Successionia (neroutta) ja monia, monia lastenelokuvia, joista Marja Pyykön ohjaama Sihja oli ilahduttava yllätys, anarkistinen ja jännittävä. Suositus myös Netflix-dokumenteille Pamela, A Love Story ja Tuntematon Anna Nicole Smith.
’
Pakenin tänne käsikirjoituksen vaikeimpia kohtauksia, nyt on palattava takaisin.
xox
Helmi Kekkonen 