Rakkauksien lokikirja

’

Kerron hänelle keskustelustani Afganistanista muuttaneen ystäväni kanssa ja siitä, miten paljaita sääriä pyyhkivä tuuli tuntui lahjalta, josta oli oltava kiitollinen edellisille sukupolville. Kerron ajattelevani välillä, että elämme meitä aikaisemmin eläneiden ihmisten mielikuvituksessa. Saan äänestää, käyttää omaa rahaa ja tehdä töitä ilman aviomiehen suostumusta vain, koska ennen minua eläneet ihmiset olivat kuvitelleet maailman, jossa se on mahdollista.

Ystäväni kertoo valvovansa öisin Amazonin hakkuiden takia. Joskus hän nousee sängystä, hakee lasillisen vettä, katsoo nukkuvia lapsiaan ja tuntee sydämensä musertuvan.

’

Syksy juuri ennen koronaa. Keski-ikäinen nainen kamppailee lähestyvää masennusta vastaan ja alkaa kirjoittaa ylös keskusteluja rakkaudesta ja maailmasta – rakentuu kokonaisuus, jossa ihmisyys, kirjallisuus, sodat ja ilmastokriisi kietoutuvat toisiinsa. Kohtaamisista ja tarinoista muodostuu kuin kartta, jota nainen seuraa unohtaakseen olan takana hiipivän pimeän, tytön, joka seisoo hangessa paljain jaloin, käsivarret vartalonsa ympärillä, vain lyhyt yöpaita yllään. Hän toivoo saavansa keuhkokuumeen, josta ei parantuisi koskaan.

’

Elina Hirvonen on kirjailijana aivan omanlaisensa, ainakin kotimaisen kaunon puolella. Hänen tapansa kirjoittaa ihminen osaksi maailmaa ja maailma osaksi ihmistä, on valtavan tärkeä ja ainutlaatuinen. En suoraan sanottuna tiedä yhtään toista suomalaista kirjailijaa, jonka kerronnassa kaukana tapahtuvat asiat, vieraat ja monin tavoin myös pelottavat, tulevat niin vaivattomasti lähelle, sekä kertojan että rakenteen tasolla. Ehkä globaali on sana, jota haen.

Tässä uudessa teoksessa kiinnostavaa on se, miten kaikki tuo tuttu aines on yhä läsnä, mutta mukana on myös jotain aivan uutta, ääni, jota en ole Hirvoselta ennen kuullut. Arkisempi, paikoin myös rennompi ja hauskempi. Autofiktiota hyödyntävä teos tarkastelee rakastumista, parisuhdetta ja vanhemmuutta keskellä palavaa maailmaa tavalla, jossa on kaiken tumman surun ja hädän rinnalla älykästä iloa ja tunteiden hurjuutta, elämän ihanaa epäloogista arvaamattomuutta, pimeän ja valon rinnakkaista kieppumista.

Vappuaattona pukeudun pandaksi. En ole viikkoihin nukkunut kunnolla. Apeus, jota olen kuukausia yrittänyt hätistää pois, tuntuu asettuneen eteeni kuin monta kertaa minua suurempi ihminen. Et voita minua. Et pääse ohitseni. Et pääse eteenpäin. Hymyilen, juttelen ystävilleni ja halaan lapsia samalla tavalla kuin aina, mutta yksin ollessani saatan itkeä tietämättä miksi.

’

Pientä epätasaisuutta kokonaisuudessa kuitenkin oli. Kertojan sisällä liikahtelevat lapsuusmuistot olisivat ansainneet enemmän tilaa myös loppupuolella, samoin masennus, josta teos kuitenkin lähtee liikkeelle ja viittaukset ilmastokriisiin jäivät turhan kapeiksi – toisin sanoen olisin kaivannut hieman enemmän kirkkautta siihen mikä teoksen ydin lopulta on, sen käsittelemistä teemoista kun jokainen on jo yksinään niin valtavan suuri. Lopun kirjallisuutta ylistävä virta oli omaan makuuni ehkä turhankin alleviivaava, varsinkin kun se kaikki oli jo kirjoitettu teokseen sisään.

Vahvimmaksi osioksi nousikin Afganistanilaisen ystävän tarina, sydäntä raastava jännitysnäytelmä, jossa Hirvosen kerronta hioutui kaikessa vähäeleisyydessään todella vaikuttavaksi, osoittaen juuri sen mitä lopussa ei olisi enää tarvinnut erikseen korostaa – kirjallisuuden järisyttävän voiman.

Hautausmaan kivellä istuessani rantakallioilla seisova, pinkkiin collegepaitaan pukeutunut tyttö ja Afganistanin koteihinsa suljetut tytöt ovat läsnä samaan aikaan, meidän tarinamme kietoutuvat toisiinsa ja yksi todellisuus lävistää toisen. Kuuntelen kuolemaan valmistautuvan ystäväni hengitystä. Tiedän, millaista on menettää rakastamansa ihminen ja kantaa loppuelämänsä syyllisyyttä siitä, ettei osannut tehdä tarpeeksi.

”Pysykää piilossa”, sanon lopulta. ”Teillä on toivoa niin kauan kuin lentokenttä pysyy auki.”

Toivoa on myös niin kauan kuin meillä on sellaisia kirjailijoita kuin Elina Hirvonen.

’