rakennenautintoja

’

Rakastan tuota ilmaisua: muodon antamisen ikävä. Tarve kirjoittaa on oikean muodon ja hahmon etsimistä, rajatuilla sanoilla rajattoman todellisuuden tavoittelua, oikean kuvan löytämistä, tarpeellisten yksityiskohtien valitsemista.

Rakastan ajatusta siitä, että jokin minussa ikävöi tekstin kokonaishahmoa niin kuin vain jotain aavistuksena erottuvaa kuvaa. Että kirjoittaminen kaivertaa, kutoo, vetää lankoja, veistää esiin.

’

Minulla, kuten ehkä useimmilla jotka lukevat ja kirjoittavat paljon, on tapana tehdä kirjojen sivujen reunaan pieniä merkintöjä, alleviivata virkkeitä ja taittaa sivujen yläkulmia, mutta tällä kertaa en tehnyt mitään näistä, laitoin kirjan päälle vain post it-lapun jossa lukee: muista tästä kaikki, jos et muista, lue uudestaan!

’

Rakennenautintoja on Selja Ahavan ja Emma Puikkosen moniulotteinen, älykäs, omaa ajattelua rikastuttava ja paikoin myös koskettava esseekokoelma kirjoittamisesta ja lukemisesta, ja romaanista – miten se rakentuu, miten se toimii, mikä sen tarkoitus on. Kun julkisuudessa keskustellaan kirjallisuudesta, kirjoitetaan ja puhutaan yleensä yksittäisistä teoksista, mutta lajista ja sen perusperiaatteista aika harvoin. Mistä hän siis voisi löytää tämänhetkisen käsityksen siitä, mitä romaani on? 

Ahava ja Puikkonen ovat todella taitavia, palkittuja ja arvostettuja kirjoittajia, mutta sen lisäksi myös todella huolellisia ajattelijoita. Kirjan jokainen essee on viimeiseen asti nimenomaan ajateltu, mitään ei ole jätetty puolitiehen. Kaikkeen ei tietenkään voi olla mitään lopullista vastausta, lukeminen ja kirjoittaminen kun ovat monin tavoin päättymättömiä prosesseja, ja hyvä niin.

Esseet käsittelevät romaanien syntyä ja teemoja, kirjoittamisen ja kerronnan reunaehtoja ja lainalaisuuksia, kirjojen merkitystä ja roolia omassa ajassamme. Erityisen vaikuttava on Puikkosen ilmastokriisiä ja kirjoittamista käsittelevä Jalohaikara, saniainen, romaani, ja aivan omaa luokkaansa Ahavan järisyttävän hyvä Sanomatta jätetyn äärellä – Aukot ja poissaolo tekstissä, joka vaivihkaa hiipii ihon alle, täyttää mielen, ja jossain kohtaa iskee melkein ilmat pihalle, mutta hienovaraisesti, siten, ettei sen luettuaan tee mieli sanoa yhtään mitään, voi vain antaa kerrotun laskeutua.

On myös kirjoja, joissa tavoitellaan jotain, mihin sanat eivät vaan ylety tai johon oma muisti ei veny. Tällöin sanojen ulottumattomiin jäävä piirtyy esiin reunana, se on kuin aukko, joka saa muistelun ja kuvaamisen yrityksen ansiosta ääriviivat ympärilleen.

Juuri tätä kohti olen koko elämäni lukenut ja kirjoittanut, juuri tätä, miten ihmeellistä se on, että joku osasi sen sanoittaa, en unohda tämän esseen lukemista koskaan, tiedän sen.

’

Arvokkaan teoksesta tekee myös siitä välittyvä rauha. Molemmat kirjoittajat ovat todella pysähtyneet ja syventyneet aiheen äärelle, ilman kiirettä tai tarvetta todistella oman työn merkitystä, ilman yritystä tehdä kirjallisuudesta suoraviivaista tai helposti lähestyttävää, he ikään kuin vain sytyttävät valot huoneeseen ja sanovat katso, tällaista se on, myös tällaista, vuosikausien puurtamista ja hetkellistä taikaa, valintojen tekemistä ja uskallusta päästää irti, sanoista ja kuvista syntyviä tarinoita ja todellisuuksia, ainutkertaista ja nautinnollista, päättymätöntä ajattelua.

Se, mikä on piilossa saattaa kohota udusta esiin toisella lukukerralla tai oivalluksena vuosia myöhemmin aurinnoisena kesäpäivänä, tai sitten – ei koskaan.

’