i am i am i am

’

I realize several things. That I passed him earlier, further down the glen. We greeted each other, in the amiable yet brief manner of those on a country walk. That, on this remote stretch of path, there is no one near enough to hear me call. That he has been waiting for me: he has planned this whole thing, carefully, meticulously, and I have walked into his trap.

I see all this, in an instant.

’

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut neljä Maggie O´Farrellin romaania (Varoitus tukalasta helteestä, Hamnet, Lucrezian muotokuva ja Käsi jota kerran pitelin) ja rakastanut jokaista. Tukalaa hellettä ylitse muiden, se oli ensimmäinen, en tiennyt mitä odottaa ja se pyyhkäisi lävitseni upeana ja tarkkana, ja Hamnetia niin monista syistä, etten unohda lukukokemusta ikinä.

O’Farrellin teoksista välittyy syvä tarinankerronnan ilo ja lahja, sekä häkellyttävän yksityiskohtainen ja silti kevyenä soljuva kieli. Hänen teostensa äärellä tapahtuu se mitä aika harvoin nykyään tapahtuu: maailma vain katoaa ympäriltä.

Koska olen julistanut rakkauttani Tukalaan helteeseen jokaiselle ja kaikkialla, minulle olen suositeltu hänen muitakin teoksiaan (koska en todellakaan ollut ensimmäinen hänet löytänyt haha) ja listan kärjessä oli aina I AM I AM I AM – Seventeen Brushes With Dead. Sitä kehuttiin niin paljon, että melkein pelkäsin sen lukemista – mitä jos kuolemaa käsittelevät esseet olisivat romaanien jälkeen pettymys – kunnes se tuli minua kirjakaupassa vastaan, luin ensimmäiset rivit, enkä voinut enää vastustella.

’

Occasionally, but not that often, I think about the person I was in my mid-twenties. I consider her. I try to recall how it felt to be that age. What were the frameworks of her days, the pattern of her thoughts? I am as far from her now as she was from her childhood. She is the median line between me and my birth.

Esseet ovat todella, todella hienoja. Koskettavia, hauskoja, uskomattomia, jännittäviä ja virtaavia, kerrontaratkaisuiltaan kiehtovia. Kirjoittaessaan kohtaamisistaan kuoleman kanssa O’Farrell kirjoittaa ennen kaikkea elämästä, niistä säikeistä, valinnoista, sattumista ja sekunneista, jotka tekevät jokaisen elämästä ainutkertaisen, niin käsittämättömän hauraan ja silti vahvan, sekä ihmisistä, vanhemmuudesta ja parisuhteesta, pelosta ja rakkaudesta, niistä yhdessä. Kokoelman viimeinen essee, Daughter – The Present Day– on niin hyvä, ettei minulla ole sanoja sen kuvailuun, varsinkaan sen lopetukseen.

The New York Timesin arviossa Dani Shapiro kirjoittaa osuvasti: ”At times she shifts skillfully from first- to second-person narration as if to implore the reader to understand that there is no protection, nor order, nor safety. Not for her, not for us. In brief chapters that can stand alone but create a resounding effect when read together, she recounts a near drowning, a violent mugging, a terrifying childbirth, a plunging jetliner.”

Kuinka lähellä me kaikki joka ikinen hetki olemme jotain, mikä voi määrittää koko elämämme suunnan.

”You know what?” I say. And I start to tell him something, something I’d never told anyone, something that almost happened when I was eighteen, and on a walk, alone.

’