’
The deep sea is a haunted house: a place in which things that ought not to exist move about in the darkness. Unstill, is the word Leah uses, tilting her head to the side as if in answer to some sound, though the evening is quiet – dry hum of the road outside the window and little to draw the ear besides.
” The ocean is unstill”, she says, ”further down than you think. All the way to the bottom, things move.”
’
Syvänmerentutkija Leah jää kahden muun tutkijan kanssa jumiin sukellusveneeseen, keskelle pimeintä pimeää. Kun hän palaa usean kuukauden jälkeen, hänen vaimonsa Miri huomaa pian, ettei pinnalle palannut Leah ole enää sama, että syvyyksissä on tapahtunut jotain.
Julia Armfieldin romaani on ihmeellinen, häikäisevän kaunis ja surullinen, outo sellaisella taianomaisella tavalla, jossa outoutta ei lukiessa kyseenalaista, kyseenalaistaminen ei käy edes mielessä, niin varmaotteista sen kerronta on. Kahden kertojan rakenne toimii upeasti, kirjaimellinen sukellus Leahin mukana merenpohjaan, ja Mirin osuudet kuivalla maalla, kotona, aaltoilevat yritykset ymmärtää ja hyväksyä tilanne paluun jälkeen, muistojen, yhteisen elämän sekoittuminen uuteen todellisuuteen.
Etenkin Mirin osuuksista käy hyvin ilmi se, että tämä on ennen kaikkea romaani menetyksestä ja surusta, siitä tunteesta kun jotain rakasta lipeää, haihtuu, katoaa, ja lopulta on vain uskallettava päästää irti.
“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”
Ja tämä on romaani merestä, sen valtavuudesta ja syvyydestä, siitä miten se antaa meille kaiken, ja mahdollisesti myös vie meiltä kaiken. Lopulta emme voi yhtään mitään merien virroille ja voimalle, se voi hyökyä, vallata ja jättää alleen, ja juuri tämän Armfieldin kirkkaana virtaava proosa näyttää.
’
Rakastin tätä kirjaa, rakastan, sen psykologista ja rakenteellista tarkkuutta ja taitavuutta, tunnelmaa ja tunnetta. Luin todella hitaasti koska en halunnut sen loppuvan, samalla mietin joka hetki, miten tarina tulee päättymään. Kiinnyin molempiin päähenkilöihin poikkeuksellisen vahvasti, juuri tänään herätessä mietin heitä, lukemaani. Sydämen särkevää, poikkeuksellista, selittämätöntä ja silti aivan loogista.
I used to imagine the sea as something that seethed and the quietened, a froth of activity tapering down into the dark and still. I know now that this isn’t how it goes, that things beneath the surface are what have to move and change to cause the chain reaction higher up.
’
( Olen vähän flunssassa eikä ajatukset aivan kulje, en pysty kirjoittamaan tästä kirjasta niin hyvin kuin haluaisin, kannattaa käydä lukemassa Lauran teksti, siinä on kaikki. )
Helmi Kekkonen 