sydänhirviö

sisältövaroitus: väkivalta

//

Päiväkirjaani kirjoitin: ”se mitä tapahtui”. En pystynyt kirjoittamaan niitä sanoja. Kirjoitin kaikesta muusta, vaikka mitään muuta ei ollut.

Naisen sisällä sykkii sydän, ja toinenkin, synnytys on käsillä, matka sairaalaan on muutaman kilometrin mittainen, auton kiihdyttäessä vauhtiaan nainen sukeltaa ajan ja muistojen kerroksiin, painajaiseen ja sen läpi, saattajanaan sydänten vierellä huutava hirviö.

Odotan sinua, me odotamme sinua, sanon.

Mietin tietääkö hirviö, että puhun lapselleni, enkä sille. Uskon sanojen mahtiin ihmettä enemmän. Haluan sanoilla muovata lapseni esiin. Ajattelen, että puhumalla voisin kitkeä katoamisen mahdollisuuden ja vahvistaa hänen sydämensä, suojata sen.

//

Läheisen äkillinen kuolema on kokemus, jolle on vaikea löytää sanoja. Maa katoaa jalkojen alta, yllättävä pudotus, pimeä, jossa yrittää ymmärtää, hahmottaa tapahtunutta, muistaa hengittää.

Minna Mikkosen romaanissa kertojan pikkusisko kuolee kesäisenä aamuna omakotitalon pihalle. Tekijä, entinen poikaystävä, ampuu myös itsensä. Kun tekijää ei voi tuomita, kuka kantaa syyllisyyden?

Rintakehälleni asettuu panssari, painava haarniska.

Sanat kuljettavat minut siihen hetkeen, päivään. Siskoni oli ihan äsken tässä.

Hän on tässä, näissä riveissä.

Ne kertovat hänestä, siitä mitä hänelle tapahtui. Edeltävä yö, jossa hän vielä elää, se aamu. Sanat herättävät siskoni henkiin, ne kadottavat hänet. Sanat tappavat hänet, vievät hänet pois.

Ja kun luen niitä, on kesäkuun kolmas 2007, olen 23-vuotias, aikani on leikkautunut kahtia ja minä olen jäänyt railoon, mustaan kuiluun.

Siskoni oli ihan äsken tässä.

Itkettää.

Kaiken rinnalla ja keskellä kertojan syyllisyys, se ei jätä rauhaan, sitä ei saa järkeiltyä pois, se loisii sisällä hirviön tavoin. Lukukokemus on fyysinen tunne, puristava ja kirkas.

//

Tästä romaanista on vaikea kirjoittaa koska se osuu lähelle, säikeet kurottavat kiinni muistoihin, jotka ovat erilaisia mutta edelleen kovin tuoreita, yritän silti.

Mikkosen kirjoittaessa siskostaan, kaikesta hyvästä ja lopun kauhusta, minä tavallaan unohdin lukevani, niin tarkasti ja hienosti hän löytää sanat sille mille itse en vielä ole, kuorii esiin surun, pelon ja syyllisyyden ydintä, eletyn elämän, viimeiset yhteiset hetket, viimeiset minuutit, kesäkuun aamun, siskoni oli ihan äsken tässä, sakeat sotkuiset sirpaleet. Mutta hänen kirjoittaessa isoäidistään, sodasta ja evakkoretkistä, fokus karkaa, ajattelen: mene takaisin.

Ylisukupolviset traumat ja etenkin naisiin kohdistuvan väkivallan toistuva muoto liittyvät toki tematiikkaan, mutta siskon tarina on niin syvä, valtava, ettei se olisi minusta tarvinnut mitään rinnalleen.

Jokaisena kevättalvena siskoni syntyy.

Jokaisen kesän alussa siskoni kuolee.

Noissa lauseissa on kaikki.

//