Ester, teurastaja

//

Tässä on Ester, lähdössä töihin.

Ester, teurastaja.

Esterillä on kiiltävät huulet ja vahvat reidet, hän kulkee läpi kaupungin aina teurastamolle asti, pukee ylleen valkoisen takin ja kuulosuojaimet, ja Koko päivän Ester teurastaa. Mitään muuta työtä hän ei ole koskaan tehnyt, mitään muuta työtä hän ei haluaisi tehdä.

Kunnes: Ester haluaa lapsen.

Mutta: Toinen raskaus päättyy kuten ensimmäinenkin. Ester herää yöllä lepattavaan ääneen ja tuntee itsensä ohuemmaksi. Kuin hänestä olisi irronnut jokin pieni ja tärkeä osa. Hän laittaa käden rinnalleen. Oma sielu on tallella. Se on pieni, kostea kohta sydämen alla. Viime aikoina se on käynyt sakeammaksi. Mutta kohtu on tyhjä ja täynnä kaikuvia ääniä. Huhuu! Ester huutaa kohtunsa pimeyteen, mutta kukaan ei vastaa.

//

Mariia Niskavaaran esikoisromaani Ester, teurastaja on ihailtavan omarytminen – ja lakinen teos eläimistä, lisääntymisestä ja kuolemasta. Se käy salakavalan kevyesti ja yllättävin liikkein mieleen ja ihon alle, saa nauramaan ja lopulta liikuttumaan.

Niskavaaralla on taito ja varmuus sitoa kerronta tarinaan, rakentaa Esteristä kokonainen paitsi tarkkojen havaintojen ja aistikuvausten, myös kielen rytmin tasolla. Kerronta iskee kuin Esterin kenkien kopina, sivuilta huokuvat lihan ja ihon hajut, Esterin odotus täyttää kaiken painostavasti, surullisesti ja silti hienovaraisen lempeästi, siten, että lopun lähes absurdit tapahtumat tuntuvat täysin loogisilta. Sen kuvat ovat harkittuja, ajalliset siirtymät upeita.

Ester tuijottaa heidän kasvojaan, katsoo jokaista silmiin ja toivoo kysymystä, mutta sitä ei kuulu. Ester puhaltelee sauhuja. Hänestä on tullut hiljainen. Käyttämätön vastaus makaa hänen vatsansa pohjalla ja kerää kaasuja. Iltaisin hänellä on usein turvonnut olo.

Sitten kuluu vuosia.

Aivan tavallisia vuosia.

//

Itselleni kiehtovinta oli se, että vaikka usein vieroksun tällaista kummallisen ja groteskin rajalla liikahtelevaa, hieman outoa kirjallisuutta, nyt rakastin joka sivua. Niskavaaran tapa kertoa on vastustamaton, hänen luomansa pieni, Lihatehtaan ympärille rakentunut kaupunki kuin koko yhteiskunta pienoiskoossa. Luin kirjan loppuun eilen, kuulen Esterin äänen yhä, sen villin ja tarkan rytmin, nälän ja pehmeyden, tarinan, jollaista tulee vastaan harvoin, jos koskaan.

Kaikki alkaa pienestä tuulen henkäyksestä lihanjalostamon yllä. Sen tuntevat kaikki työvuorossa olijat. Henkäys on lämmin, toukokuun tuoksuinen ja se saa Esterin sipaisemaan hiuksensa korvan taa.

//

Minulla oli ilo lukea tästä romaanista jo viime vuonna sen käsikirjoitusversio, jolla Mariia oli hakenut Kosmoksen kirjoittajaleirille. Silloin sillä ei vielä ollut loppua, nyt on, ja se on hieno.

Upea, hurja romaani.

//